"Pyydän tuhannesti anteeksi mr. Astley. Sallikaahan vielä kerran: ei suinkaan se ole loukkaavaa eikä kiittämätöntä. Enhän minä syytä mistään miss Polinaa. Sitäpaitsi ranskalainen mies ja venäläinen nainen, puhuaksemme yleisesti, on yhdistelmä, jonka me lopullisesti voimme kaikin puolin ymmärtää."
"Jos te mainitsette Degrierin nimen tämän toisen nimen yhteydessä, pyydän teitä selittämään, mitä te tarkoitatte sanoillanne 'ranskalainen mies ja venäläinen nainen?' Mitä tämä 'yhdistelmä' merkitsee? Miksi juuri ranskalainen mies ja välttämättä venäläinen nainen?"
"Selväähän se: meidän romantillisuuteen taipuvat venäläiset naisemme ovat hyväsydämisyydessään ja herkkäuskoisuudessaan helposti petettäviä. Meikäläiset miehet ovat heidän mielestään törkeän avomielisinä ja kömpelöinä oikeita karhuja. Jotain hienompaa, täydellisempää, runollisempaa he vaativat. Englantilainen ei ole heidän makunsa mukainen — uskokaa minua, mr. Astley! Ranskalainen, s.o. pariisilainen, kas, siinä on vasta jotain heille! Siinä on yhdistettynä hieno aisti, soma muoto, loistava käytös ja sukkeluus. Kaiken tämän alla piilevää sielun tyhjyyttä ja alhaisuutta eivät meikäläiset naiset ole kyllin terävänäköiset huomaamaan. Joku sieväkäytöksinen Degrier markiisiksi naamioittuna valloittaa heidän sydämensä uskomattoman helposti. Mitä merkitsemme esim. me molemmat sellaisen ihanteen rinnalla! Tehän olette sokeritehtailija mr. Astley?"
"Niin olen, osakas yhtiössä Lowell ja Kumpp."
"No katsokaas, mr. Astley. Toisella puolella sokeritehtailija, toisella Apollo de Belvedere. Voikos verratakaan? Minä taas en ole sokeritehtailijakaan. Minä olen vihelijäinen ruletinpelaaja, ollut lakeijanakin, jonka varmaan jo miss Polinakin tietää, koska hänellä näyttää olevan niin hyvät vakoojat."
"Te olette suuttunut, mutta miksi te tuota kaikkea olette lörpötellyt", sanoi mr. Astley kylmäverisesti tarkastellen minua. "Ette usko itsekään, mitä olette puhunut."
"Enkö usko? Entäs kaikki pilkka ja halveksuminen, jota olen saanut ranskalaisen tähden kärsiä miss Polinalta?"
"Se on inhoittavaa roskapuhetta", sanoi mr. Astley vapisevalla äänellä, silmät säkenöiden, — "tietäkää, te kiittämätön, kelvoton, kurja, onneton ihminen, että minä tulin Homburgiin vartavasten hänen pyynnöstään katsomaan teitä, puhumaan teidän kanssanne kauvan ja sydämellisesti, sitten kertoakseni hänelle kaikki, — teidän tunteenne, ajatuksenne, toiveenne ja … muistonne!"
"Todellakin, todellakin", huusin minä ja kyyneleet virtasivat silmistäni.
"Niin, onneton ihminen, teitä hän rakasti, ja minä voin sanoa tämän teille, sillä te olette — mennyt mies! Jos minä sanoisin hänen vieläkin teitä rakastavan, jäisitte te kuitenkin tänne. Te olette syypää omaan turmioonne. Te olitte lahjakas, vilkasluontoinen, teistä oli toiveitakin ehkä. Te olisitte voinut olla hyödyksi maallenne, joka tarvitsee poikiaan, mutta — te jäätte ijäksenne tänne. En syytä teitä erikseen. Kaikki venäläiset ovat sellaisia tai ainakin taipuvia sellaiseen. Jos ei heitä turmele ruletti, niin ainakin jokin muu sentapainen. Poikkeukset ovat sangen harvinaisia. Te ette ymmärrä, mitä on työ — kansasta en puhu nyt. Tähän asti olette ollut rehellinen mies, mieluummin tahdoitte ruveta lakeijaksikin kuin varastaa… Mutta minua kovin arveluttaa, kuinka käynee tulevaisuudessa. No niin, hyvästi! Te ehkä tarvitsette rahoja? Annan teille kymmenen louisd'oria, enempää en, te kumminkin menetätte ne pelissä. Ottakaa ne ja jääkää hyvästi! Ottakaahan!"