— Oi, eihän ole kysymystäkään siitä, etten soisi hänelle tätä huvia, etenkin kun tiedän alkoi Julija Mihailovna merkillisen ystävällisesti selitellä, — tiedän… parhaiten, miten fantastista ja itsevaltaista pikku päätä nämä hennot hartiat kannattavat. — Julija Mihailovna heitti lumoavimman silmäyksensä ja hymyili.
— Olen teille hyvin kiitollinen, — Varvara Petrovna kumarsi kohteliaasti, mutta arvokkaasti hänelle vastatessaan.
— Ja vieläkin mieluisampaa on todeta, — laverteli Julija Mihailovna kohteliaisuuksiaan aivan ihastuksissaan, oikein punastuen miellyttävässä kiihtyneisyydessään, — että vaikka Liza yleensäkin aina niin mielellään on valmis tulemaan luoksenne, häntä, tällä kertaa sitäpaitsi ohjaa niin perin kaunis, ja tahtoisinpa sanoa, ylevä tunne myötätunto… (hän katsahti "onnettomaan") ja lisäksi vielä tämä kaikki tapahtuu temppelin portailla…
— Tuo käsityksenne on vain kunniaksi teille, myönsi Varvara Petrovna suurenmoisesti. Julija Mihailovna ojensi kätensä, ja Varvara Petrovna oli heti valmis koskettamaan sitä sormillaan. Vaikutus oli erinomainen. Muutamat läsnäolevista aivan loistivat tyytyväisyydestä, ja joidenkuiden kasvoille levisi makean kehittelevä hymy.
Sanalla sanoen, koko kaupunki käsitti nyt aivan selvästi, että Julija Mihailovnalla ei suinkaan ollut mitään Varvara Petrovnaa vastaan ja että hän ei sen vuoksi ollut käymättä tämän luona vieraskäynnillä, vaan että Varvara Petrovna itse näkyi pitävän Julija Mihailovnaa "määrätyissä rajoissa", sillä Julija Mihailovna olisi kai ollut valmis vaikkapa jalan lähtemään tämän luo, jos suinkin vain olisi ollut varma, että hänet otettaisiin vastaan. Varvara Petrovnan auktoriteetti kohosi suorastaan pilviin.
— Istuutukaahan, rakkaani, — kehoitti Varvara Petrovna neiti Lebjadkinaa, kun vaunut ajoivat luo. "Onneton" kiiruhti iloisena vaunujen ovelle, josta lakeija auttoi hänet istuutumaan.
— Mitä, te onnutte? Niinkö? — Varvara Petrovna huudahti aivan säikähtyneenä ja kalpeni. (Kaikki sen huomasivat, mutta eivät ymmärtäneet syytä.)
Vaunut vierivät pois. Varvara Petrovnan kaupunkitalo sijaitsi aivan lähellä tuomiokirkkoa. Liza kertoi minulle jälkeenpäin, että neiti Lebjadkina oli nauranut hysteerisesti koko matkan, jota kesti noin kolme minuuttia, ja Varvara Petrovna oli istunut "aivan kuin johonkin magneettiseen uneen vaipuneena", Lizan kertoman mukaan.
VIIDES LUKU.
Kaikkitietävä käärme.