— Pyysikö Nikolai Vsevolodovitš itse sinua antamaan ne rahat?
— Hän oli jo kauan aikonut lähettää rahat, kaikkiaan kolmesataa ruplaa, herra Lebjadkinille, mutta hän ei tietänyt herra Lebjadkinin osoitetta, ja tiesi vain, että tämä oli aikonut, saapua kaupunkiimme. Senvuoksi hän pyysi minua toimittamaan rahat perille, sitten kun herra Lebjadkin saapuisi tänne.
— Mitä rahoja ne sitten ovat, jotka ovat… hävinneet? Mitä tuo nainen sanoikaan niistä?
— Sitä en tiedä, olen tosin kuullut jo minäkin herra Lebjadkinin väittäneen, etten minä muka olisi antanut hänelle kaikkia rahoja, mutta en ymmärrä, mitä hän sillä mahtanee tarkoittaa. Rahoja oli kolmesataa ruplaa, ja annoin myös hänelle ne samat kolmesataa.
Darja Pavlovna oli jo taas levollinen. Yleensä oli vaikeata saada tätä tyttöä hämmästymään tai suunniltaan, — hänen tunteitansakaan ei saattanut koskaan arvata. Kaikki äskeiset vastauksensa hän oli antanut hätäilemättä, vastaten viipymättä kuhunkin kysymykseen täsmällisesti, hiljaisen tasaisesti, aivan kuin hänen ensi hetken säikähdyksensä olisi kadonnut jo aivan jäljettömiin, ja ilman vähintäkään hämmästystä, joka olisi saattanut epäilemään, että hän olisi tuntenut olevansa jollakin tavoin syyllinen. Varvara Petrovna ei hellittänyt hänestä katsettaan hänen puhuessaan. Hetkisen mietittyään Varvara Petrovna virkahti lujasti, nähtävästi tarkoittaen puheensa enemmän muulle yleisölle kuin Dašalle, vaikka katsoikin tähän yhä vielä hellittämättä:
-— Jos kerran Nikolai Vsevolodovitš ei antanut tätä edes minun tehtäväkseni, vaan uskoi sen sinulle, niin hänellä oli kai menettelyynsä omat syynsä. Minulla ei ole oikeutta udella niitä, koska ne kerran on tahdottu pitää minulta salassa. Ja jo yksin se, että sinä olet hänen uskottunsa, saa minut aivan rauhalliseksi, tiedä se, Daša, niin se on. Mutta katsohan, ystäväni, sinun omatuntosi on puhdas, mutta sinä et tunne maailmaa ja olet saattanut ehkä menetellä varomattomasti. Ja sen sinä teit ruvetessasi suhteisiin tuntemattoman roiston kanssa. Ne juorut, jotka tämä roisto on päästänyt liikkeelle, todistavat sinun erehtyneen. Mutta minä saan asiasta selvän, ja koska olen puolustajasi, niin osaan myös pitää puoliasi. Mutta nyt saa tämä jo riittää.
— Jos hän tulee tänne, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kurottautuen nojatuolista, — niitä lähettäkää hänet suoraa päätä palvelusväen puolelle. Levitelköön siellä keittiön pöydällä valheitaan, mutta me juomme kahvia täällä, me. Voisihan sinne hänellekin sentään lähettää kupin kahvia, mutta minä halveksin häntä syvästi.
Ja hän nosti halveksivin ilmein nenäänsä.
Mutta, nyt saa tämä jo riittää, — toisti Varvara Petrovna kuunneltuaan ensin huomaavaisesti Marja Timofejevnan puhetta, — soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä.
Stepan Trofimovitš soitti ja astui sitten askelen eteenpäin merkillisen liikutettuna.