— Varmasti suuren palveluksen, jonka tekeminen tuottaa minulle, jos mahdollista, vieläkin suurempaa iloa. Olen aivan varma siitä, että hän kuitenkin olisi kerran pyytänyt minua sen tekemään.
Tuntui hyvin omituiselta ja oli vastoin kaikkia tapoja, että tämä, äkkiä aivan kuin taivaasta keskuuteemme tipahtanut herra oli niin kärkäs kertoilemaan toisen salaisuuksia. Mutta Varvara Petrovnan uteliaisuus oli herännyt, sillä puhuja oli osannut heittää ongenkoukkunsa niin tarkasti, että se oli sattunut suoraan Varvara Petrovnan sielun kaikkein arimpaan kohtaan. En vielä silloin tuntenut tämän nuoren miehen luonnetta ja vielä vähemmin hänen aikeitaan.
— Puhukaa, teitä kuunnellaan, — Varvara Petrovna kehoitti häntä, pidättyvästi ja varovasti, nähtävästi salaa kärsien siitä, että hän alentui kuuntelemaan häntä.
— Eihän siinä oikeastaan ole paljoa kertomista, asia ei ole ollenkaan tavallista kummempi, — puhe putoeli taas kuin helmiryöppy hänen huuliltaan. — Vaikka voisihan siitä joku romaaninkirjoittaja joutessaan sepustella kokoon romaaninkin. Huvittava juttu joka tapauksessa, ja uskon, että Praskovja Ivanovna ja ehkäpä Lizaveta Nikolajevnakin ovat kyllin uteliaita sen kuulemaan, sillä onhan siinä jutussa, jollei nyt niin paljon ihmeellistä, niin ainakin hyvin huvittavia kohtia. Noin viisi vuotta sitten Pietarissa Nikolai Vsevolodovitš tutustui tuohon herraan, tuohon samaiseen herra Lebjadkiniin, joka seisoo tuolla suu selällään ja joka kaikesta päättäen aikoi äsken livahtaa tiehensä. Suokaa anteeksi, Varvara Petrovna. En muuten kehoittaisi teitä pötkimään pakoon, herra, entinen maaseutukaupungin lakkautetun viraston virkamies (näettehän, että tunnen teidät hyvin). Sekä Nikolai Vsevolodovitš että minä, me tunnemme liiankin hyvin kaikki teidän kepposenne täällä, joista teidän on, pankaa tämä mieleenne, tehtävä vielä tiliä meille. Vielä kerran pyydän anteeksi, Varvara Petrovna. Nikolai Vsevolodovitšilla oli siihen aikaan tapana nimittää tätä herraa Falstaffikseen. Hänellä on kai (hän piti tarpeellisena selittää) sellainen luonne burlesque, tiedättehän, jolle kaikki nauravat ja joka sallii itselleen naurettavan, kunhan hänelle vain siitä maksetaan tarpeeksi. Nikolai Vsevolodovitš vietti siihen aikaan Pietarissa elämää, jota on vaikeata nimittää muuten kuin… sanoisinko, että se oli jonkinlaista elämälle ilkkumista, — toisia sanoja en voi käyttää, sillä epätoivoon tämä mies ei koskaan lankea eikä hän taas mitään vakavaakaan toimittanut, siitä hän ei silloin välittänyt. Rajoitun puhumaan vain tuosta mainitusta ajanjaksosta, Varvara Petrovna. Tällä Lebjadkinilla oli sisar, tuo samainen, joka oli täällä äsken. Ei veljellä enemmän kuin hänen sisarellansakaan ollut omaa kattoa päänsä päällä, ja heidän oli etsittävä toisten luota suojaa, milloin mistäkin. Lebjadkin harhaili Gostinnyi Dvorin kaariholveissa, välttämättä pukeutuneena entiseen virkapukuunsa, ja kerjäsi hyvinpukeutuneilta ohikulkijoilta. Ja sen, minkä sai kokoon, joi suuhunsa. Sisarparka elätti itseään kuten taivaan lintu. Toisten nurkissa, mistä oli suojankin saanut, hän autteli muita saaden palkakseen leivänmurusen sieltä, toisen toisaalta. Ei Sodomassa liene ollut kauheampaa. En tahdo tarkemmin kuvata tuota elämää, jonka omalaatuisen kummallisiin lumoihin Nikolai Vsevolodovitš antautui. Puhun vain tuosta ajasta, Varvara Petrovna, ja mitä tulee tuohon "omalaatuiseen kummallisuuteen", niin ne ovat hänen omia sanojansa. Meillä oli tapana puhua asioista suoraan toisillemme. Neiti Lebjadkinaan, joka joutui eräinä aikoina liiankin usein hänet tapaamaan, Nikolai Vsevolodovitšin ulkomuoto teki suorastaan tärisyttävän vaikutuksen. Nikolai Vsevolodovitš oli niin sanoakseni timantti hänen likaisen elämänsä taustalla. Olen huono tunteiden tulkitsija enkä kajoa siihen sen enempää, mutta tämä lienee aiheuttanut sen, että ilkeämieliset ihmiset alkoivat pilkata tätä naista, ja se sai hänet surulliseksi. Hän oli muuten aina ollut pilanaiheena, mutta aikaisemmin hän ei ollut sitä itse edes huomannut. Ei hänen päässään oikein silloinkaan olleet kaikki "ruuvit" paikoillaan, mutta hän ei liene sentään ollut aivan sellainen kuin nyt. On syytä olettaa, että hän lapsuudessaan oli vähällä joutua jonkun hyväntekijättärensä kasvatettavaksi, ja olisi silloin ehkä saanut hyvänkin kasvatuksen. Nikolai Vsevolodovitš ei koskaan kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota ja pelasi enimmäkseen vanhoilla rasvaisilla korteilla virkamiesten parissa preferencea. Neljänneskopeekkaa oli henkilöpanos. Mutta kerran, kun neiti Lebjadkinaa taas kiusoiteltiin, Nikolai Vsevolodovitš sieppasi erästä kiusoittelijaa takinkauluksesta ja heitti hänet toisen kerroksen ikkunasta pihalle, edes yrittämättä ottaa vähintäkään selkoa, mistä oli kysymys. Eikä hän silloin osoittanut suinkaan mitään erikoista ritarillisuutta loukattua viattomuutta kohtaan. Koko operaatio tapahtui kaikkien ääneen nauraessa, ja Nikolai Vsevolodovitš itse nauroi ehkä eniten. Ja kun kaikki vihdoin oli päättynyt sovintoon, hän ryhtyi toisten mukana juomaan punssia. Mutta solvaistu viattomuus itse ei tapausta unohtanutkaan. Kaikki päättyi tietenkin siten, että tämän naisen järjen valo sammui lopullisesti. On vielä kerran todettava, että olen huono tunteiden tulkitsija, mutta kuitenkin tässä on mielestäni tärkeimpänä tekijänä sairaalloinen kuvittelu. Ja Nikolai Vsevolodovitš taas aivan kuin tahallaan yhä vain kiihoitti tätä kuvittelua. Sen sijaan, että olisi nauranut koko jutulle, hän alkoi käyttäytyä neiti Lebjadkinaa kohtaan odottamattoman kunnioittavasti. Kirillov, joka oli läsnä (muuten hyvin omituinen herra, Varvara Petrovna, ja kiivas, varmasti te hänet vielä tapaatte, hän on par'aikaa täällä), kas niin, tämä Kirillov, joka tavallisesti on aina vaiti, hänkin menetti malttinsa ja muistaakseni huomauttikin Nikolai Vsevolodovitšille, että tämä kohteli naisparkaa kuin markiisitarta ja pani tämän pään näin kokonaan pyörälle. On muistettava, että Nikolai Vsevolodovitš jossakin määrin kunnioitti Kirillovia. Ja mitä luulette tämän saaneen vastaukseksi? "Te, herra Kirillov, luulette kai, että pilkkaan häntä, olette väärässä, kunnioitan häntä, sillä hän on paljon parempi ihminen kuin kukaan muu meistä", ja tämän kaiken hän sanoi oikein tosissaan. Seuraavina kahtena, kolmena kuukautena hän ei tosin puhunut naisraukan kanssa sanaakaan, ei muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Olin minäkin siellä aina läsnä ja muistan hyvin, miten neiti Lebjadkina lopulta alkoi pitää Nikolai Vsevolodovitšia melkeinpä sulhasenaan, joka vain ei uskaltanut häntä "ryöstää" sen vuoksi, että hänellä oli paljon vihamiehiä ja muita pahoja vastuksia perheensä taholta, tai jotakin muuta sen tapaista. Naurettiin siellä toisenkin kerran tuolle jutulle. Lopuksi kaikki päättyi siihen että Nikolai Vsevolodovitšin oli matkustettava tänne ja lähtiessään hän päätti huolehtia neiti Lebjadkinan toimeentulosta sekä lupautui lähettämään hänelle vuotuisen määrärahan, muistaakseni noin kolmesataa ruplaa vuodessa, ellen väärin muista. Jos summa ei vain liene ollut suurempikin. Sanalla sanoen tämä kaikki lienee ollut vain oikku, ennen aikojaan väsähtäneen miehen kuvitteluja, — olkoonpa, että se oli kuten Kirillov sanoi, kaikkeen kyllästyneen ihmisen uusi etyydi tarkoituksena saada tietää, miten pitkälle hullun ramparukan voisi saada. "Te olette tahallanne", hän sanoi, "valinnut mitättömän olennon, ramman, joka on ihmisten häpeä ja lyöntien rikkiraatelema, tiedän vielä hyvin kaiken lisäksi, että tämä olento tuntee teitä kohtaan koomillista rakkautta. Te kiusaatte häntä vain huvin vuoksi nähdäksenne, mitä tästä kaikesta on tuleva." On vaikeata muuten mennä päättelemään, missä määrin mies itse oikeastaan on syyllinen joutuessaan hullun naisen kuvittelujen sankariksi, naisen, jonka kanssa hän tuskin on vaihtanut paria sanaa. On asioita, Varvara Petrovna, joista ei voi viisaasti haastella, ja pelkästään jo se, että yrittääkin niistä puhua, on jo epäviisasta. Mutta vaikka tämä kaikki olisikin ollut vain "erikoisen tavoittelua", muutahan siitä ei voi sanoa, niin siitä on kuin onkin paisunut tämä juttu… Olen ollut jossakin määrin selvillä siltä, mitä täällä par'aikaa tapahtuu, Varvara Petrovna.
Pjotr Stepanovitš keskeytti äkkiä kertomuksensa ja aikoi juuri kääntyä Lebjadkinin puoleen, kun Varvara Petrovna hyvin kiihtyneenä esti hänet siitä.
— Siinäkö kaikki? — hän kysäisi.
— Ei aivan, minun olisi vielä kysyttävä jotakin tältä herralta, jotta saisimme selville asian aivan lopullisesti… Kohta se teille selviää… saatte nähdä, Varvara Petrovna!
— Riittää jo, vaietkaa hetkeksi, pyydän. Voi miten viisaasti tein antaessani teidän kertoa meille kaiken tämän!
— Ymmärrättehän nyt, Varvara Petrovna, — innostui Pjotr Stepanovitš uudelleen, — että Nikolai Vsevolodovitš ei olisi mitenkään voinut itse kertoa kaikkea tätä teille vastaukseksi äskeiseen kysymykseenne — kysymykseenne, joka oli ehkä hieman liian jyrkkä?
— Oi, niinhän se oli!