— Mitenkä on Darja Pavlovnan terveyden laita?
— Dašaako tarkoitatte? Mitenkä hän niin yht'äkkiä juolahti mieleenne?
— Varvara Petrovna katsahti häneen uteliaasti. — Terve hän on, jäi
Drozdoveille. Sveitsissä minä kuulin jotakin teidän pojastanne, se oli
tietenkin jotakin huonoa eikä suinkaan hyvää.
— Oh, c'est une hisloire bien bête! Je vous attendais, ma bonne amie, pour vous raconier… [Oh, se on sangen typerä: juttu. Odottelin teitä, ystäväni, kertoakseni…]
— Riittää, Stepan Trofimovitš, suokaa minulle rauha, väsyttää. Ennätämme me vielä puhua tarpeeksemme asti, erikoisesti siitä huonosta. Tehän pirskotatte sylkeä ympärillenne nauraessanne, se on ränstyneisyyden merkki! Hyvä Jumala, mikä joukko huonoja tottumuksia onkaan ehtinyt pesiytyä teihin! Karmazinov ei tule luoksenne! Ilmankin ne ovat täällä kaikesta jo niin iloissaan. Ja kaiken lisäksi te olette nyt vielä näyttänyt heille itsenne oikein oikeassa karvassanne! Riittää, riittää jo, olen väsynyt! Voisittahan te kerrankin armahtaa ihmistä!
Stepan Trofimovitš "armahti ihmistä", mutta tämä keskustelu sai hänet hyvin hämilleen.
Huonoja tottumuksia ystävällemme oli todellakin kertynyt aika paljon ja erikoisesti juuri viime aikoina. Silminnähtävästi ja nopeasti hän oli ränstynyt ja käynyt huolimattomaksi itsensä suhteen. Hän joi paljon, tuli itkuherkäksi ja huonohermoiseksi; alkoi käydä ylen herkäksi kaikelle kauniille. Hänen kasvojensa ilme saattoi muuttua tavattoman nopeasti, jopa niin, että se sangen huolekkaasta saattoi äkkiä muuttua leikkisäksi, vieläpä hölmöksikin. Hän ei kestänyt myöskään yksinäisyyttä ja odotti alinomaa, että häntä olisi jollakin tavoin huvitettu. Hänelle oli kerrottava välttämättä jokin juoru, jokin kaupungilla kiertelevä juttu ja sitä paitsi joka päivä aina uusi. Jos ei pitkään aikaan kukaan käynyt hänen luonaan, hän kuljeskeli yksin huoneesta toiseen, katseli ulos ikkunoista, imeksi mietteissään huuliaan, huokaili syvään ja lopulta oli vähällä ruveta nyyhkyttämään. Hän oli alinomaa jotakin aavistelevinaan, pelkäsi jotakin odottamatonta, kohtalokasta, alkoi säikkyä, alkoi kiinnittää suurta huomiota uniin.
Yllämainittua keskustelua seuranneen päivän ja illan hän vietti suruisissa mietteissä: lähetti lopulta hakemaan minua, oli hyvin hermostunut, puhui pitkälti, kertoili kauan, mutta hyvin hajanaisesti. Varvara Petrovna oli jo pitkän aikaa tietänyt, että hän ei minulta mitään salannut. Minusta alkoi tuntua lopulta, että Stepan Trofimovitšia huolestutti jokin erikoinen asia, jokin sellainen, josta hän ei ehkä itsekään ollut oikein selvillä. Aikaisemmin, kun olimme tavanneet toisemme kahden ja hän oli alkanut valitella, niin melkein aina oli jonkin ajan kuluttua tuotu pöytään pikku pullonen, ja elämä oli heti alkanut tuntua paljon lohdullisemmalta. Tällä kerralla ei viiniä ollut, ja nähtävästi hän aivan erikoisesti koetti tukahduttaa yhä vaativammaksi käypää haluansa lähettää sitä hakemaan.
… mistä hän oikeastaan on suuttunut? — hän valitteli alinomaa kuin lapsi. — Taus les nommes de genie et de progrès en Russie ètaient, sont et seront toujours des kortinpelaajia et des juoppoja, qui boivent en zapoï… [Kaikki nerokkaat ja edistystä harrastavat ihmiset Venäjällä olivat, ovat ja tulevat olemaan… jotka juovat mielettömästi…] En minä ole vielä läheskään niin suuri peluri ja juoppo… Moittii siitä, etten muka kirjoita mitään? Sepä vasta ajatus!… Miksi muka makailen? Te, hän sanoo, jonka pitäisi olla esikuvallinen "ruumiillistunut syytös"! Mais, entre nous soit dit, mitä sellainen ihminen, jonka on määrä olla vain "syytöksenä", voisi muuta tehdäkään kuin maata, — mutta luuletteko hänen sitä ymmärtävän?
Ja viimein selvisi minulle pääsyy siihen erikoiseen alakuloisuuteen, joka tällä kertaa kiusasi häntä niin itsepintaisesti. Useita kertoja hän sinä iltana meni peilin luo ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Lopuksi hän kääntyi äkkiä puoleeni ja virkahti omituisen epätoivoisesti:
—Mon cher, je suis un ränstynyt mies!