— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä, lattiat edes kerta elämässäsi!
— Tekevät roskaa… herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla valittavalla äänellä Nastasja vikistä.
— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen). Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele. Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa. Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?
— Minä… heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas nyt olen taas tässä.
— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti (Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin on tosiaankin sopivampaa keskustella… sopii muuten paremmin keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.
Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa, jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan. Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo, että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo peruuttamattomasti naitettu.
— Mais, ma bonne amie… kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]
— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta, kaikki pitää loistaman kuin peili… Luuletteko te tosiaankin, että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava polvillenne… Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!
— Mutta… minähän olen jo vanhus!
— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies, tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa. Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi, rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi, kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä huomataan.