— Mutta älä sinä lennä toisten silmille! — sanoa jymähdytti majuri, — sinä olet nuori neiti, ja sinun on käyttäydyttävä siivosti, mutta sinähän näytät istuvan aivan kuin neuloilla.
— Suvaitkaa vaieta. Kuinka rohkenette lähestyä minua noilla tuttavallisen ruokottomilla vertauksillanne. Näen teidät ensi kerran enkä tahdo tietää sukulaisuudestamme tuon taivaallista.
— Mutta olenhan setäsi. Minähän olen kanniskellut sinua imeväisenä näillä käsilläni.
— Mitä se minua liikuttaa, mitä te olette kanniskellut. En minä pyytänyt teitä kanniskelemaan itseäni, vaan lienee se nähtävästi tuottanut teille itsellenne, herra epäkohtelias upseeri, suurta mielihyvää. Ja sallikaa minun huomauttaa, että teillä ei ole oikeutta sinutella minua. Jollette sinuttele minua kansalaisena, niin kiellän jyrkästi sinuttelun.
— Kas tuollaisia ne ovat kaikki! — majuri lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään ja kääntyi häntä vastapäätä istuvan Stavroginin puoleen. — E-ei, sallikaahan minunkin sanoa sanani, minä pidän vapaamielisyydestä ja kaikesta nykyaikaisesta, kuuntelenpa mielelläni viisaita keskustelujakin, mutta vaan — miesten suusta. Mutta naisia, noita nykyaikaisia tuulihattuja, niitä en siedä, se on nyt kerta kaikkiaan minun heikkouteni! Älä pyöri siinä! — hän tiuskaisi naisylioppilaalle, joka levottomana siirtelihe tuolillaan, — e-en, täytyy minullakin olla puheenvuoro, minua on loukattu.
— Te vain häiritsette muita ettekä itse osaa sanoa ainoatakaan viisasta sanaa, — sanoa tokaisi emäntä suutahtaneena.
— Ei, nyt puhun kerrankin suuni puhtaaksi — majuri tulistui kääntyen Stavroginin puoleen. — Teihin, herra Stavrogin, luotan kuten ainakin uuteen ihmiseen, vaikka minulla ei olekaan kunniaa tuntea teitä. Ilman miehiä tuollaiset joutuvat hukkaan aivan kuten kärpäset, — kas, se on minun mielipiteeni. Koko tuo heidän naiskysymyksensä — se on vain pelkkää omaperäisyyden puutetta. Vakuutan teille, että koko tuon naiskysymyksen juuri miehet ovat hölmöyttään keksineet, vieläpä itse itselleen vahingoksi. Jumalan kiitos, etten minä ainakaan ole naimisissa! Ei pienintäkään omaperäisyyttä, eivät osaa keksiä edes yhtä ainoata yksinkertaista kuviota, nekin on miesten keksittävä! Kas tässäkin, olen kantanut tuota sylissäni, hän ei ollut kuin kymmenvuotias, niin jo tanssin hänen kanssaan masurkkaa, ja tänään, kun hän saapui ja kun aivan sananmukaisesti lensin tänne syleilläkseni häntä, niin hän jo keskustelumme toiseksi sanaksi julistaa paukahduttaa, että Jumalaa muka ei ole. Jospa hän olisi sanonut sen vaikkapa vasta kolmanneksi sanaksi, mutta annapa olla, kiiruhtaa jo toiseksi sanaksensa sen pölähdyttämään! Myönnettäköön, että viisaat ihmiset eivät enää usko, mutta sehän ainakin johtuu sitten järjestä, mutta entäs sinä, sanon, tyllerö, mitä sinä ymmärrät Jumalasta. Se on kaikki vain jonkun ylioppilaan hänen päähänsä ajamaa opetusta, mutta jos se samainen ylioppilas olisi opettanut sinua sytyttelemään lamppuja pyhäinkuvien eteen, niin silloin sytyttelisit sinä nyt niitä.
— Te valehtelette, te olette ilkeä ihminen, ja äskenhän todistin aivan selvästi teidän tyhmyytenne, — sanoi siihen naisylioppilas halveksuvasti, aivan kuin ei olisi viitsinyt ryhtyä pitkiin selvittelyihin tuollaisen henkilön kanssa. — Sanoinhan teille nimenomaan äsken, että katkismuksen mukaan meille kaikille on opetettu: »Jos kunnioitat isääsi ja vanhempiasi, niin saat kauan elää ja sinun pitää saaman kaiken maailman rikkaudet». Ja tämä sisältyy kaikkiin kymmeneen käskyyn. Jos kerran Jumala on pitänyt välttämättömänä luvata palkintoa rakkaudesta, niin sellainen Jumala on epäsiveellinen. Näin minä äsken teille sen todistin, eikä, kuten te sanoitte, »toiseksi sanaksi», vaan sen vuoksi, että te vetositte oikeuksiinne. Kuka siihen on syypää, että te olette tylsä ettekä vielä näihin saakka ole päässyt mistään selville. Tämä harmittaa teitä, ja siksi te olette vihoissanne, — kas, siinä on koko teidän sukupolvenne arvoituksen ratkaisu.
— Hupsu tyttö! — sanoi majuri.
— Ja te olette hölmö.