ENSIMMÄINEN LUKU.
Yö.
I.
Oli kulunut kahdeksan päivää. Nyt kun kaikki on jo ohi ja kun kirjoitan kronikkaa, nythän me jo tiedämme, miten asian laita oikein oli, mutta silloin emme sitä vielä tietäneet, ja on luonnollista, että erinäiset seikat tuntuivat meistä silloin oudoilta. Ainakin me, Stepan Trofimovitš ja minä, pakenimme aluksi lukkojen taakse kotiimme ja vain kaukaa säikähtyneinä seurasimme tapahtumia. Minä sentään jonkin verran liikuin ja, kuten ennenkin, toin hänelle viestejä, joita ilman hän ei olisi tullut toimeenkaan.
Sanomattakin on selvää, että mitä ihmeellisimpiä juttuja korvapuustista alkoi kierrellä kaupungissamme, korvapuustista, Lizaveta Nikolajevnan pyörtymiskohtauksesta sekä kaikesta muustakin tuona sunnuntaina tapahtuneesta. Mutta ihmeellisintä oli, kuka oli niin pian ja niin tarkasti kaiken vienyt kaupungille? Ei ainoallakaan läsnäolleista olisi luullut olleen syytä enemmän kuin hyötyäkään kertoa tapahtumasta. Palvelijoitahan taas ei ollut läsnä. Lebjadkin oli ainoa, joka ehkä jotakin olisi saattanut lörpötellä, ei niin paljon katkeruuttaankaan, sillä hän lähti äärimmäisen säikähtyneenä (ja jos pelkää vihollisiansa, niin sehän jo on omiaan sammuttamaan tuon tunteen), vaan noin vain malttamattomuuttaan. Mutta Lebjadkin oli sisarkultansa kanssa jo heti toisena päivänä hävinnyt teille tietymättömille. Filippovin talosta ei häntä enää löydetty, eikä tiedetty edes, minne hän oli muuttanut, hän oli hävinnyt kuin maan rakoon. Šatov taas, jolta olisin tahtonut kysellä jotakin Marja Timofejevnasta, oli lukinnut ovensa ja oli kaikki nämä kahdeksan vuorokautta kotonaan ovesta ulos astumatta. Keskeyttipä työnsäkin kaupungilla. Tiistaina käväisin hänen luonaan ja koputin ovea. Vastausta en saanut, mutta varmana siitä, että hän oli kotona, koputin toisen kerran. Silloin kuulin, miten hän hypähti — nähtävästi vuoteeltaan — ja harvoin askelin tuli ovelle ja huusi minkä jaksoi: »Šatov ei ole kotona.» Ja niine hyvineni sain lähteä.
Meillä kummallakin, Stepan Trofimovitšilla ja minulla, oli tosin asiasta oma käsityksemme, mutta toiselta puolen tämä rohkea olettamuksemme meitä kauhisti, vaikkakin me taas toiselta puolen yritimme tukea tätä käsitystä toisissamme, nimittäin sitä, että huhujen levittämiseen oli varmasti syyllinen yksin Pjotr Stepanovitš, siitäkin huolimatta, että hän jonkin ajan kuluttua keskustellessaan kerran isänsä kanssa vakuutti saaneensa kuulla kaiken jo sellaisenaan jokaisen huulilta etenkin klubissa ja että kuvernöörinrouva samoinkuin tämän puolisokin tunsivat kaiken jo pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää: jo heti seuraavana päivänä, maanantaina illansuussa, tapasin Liputinin, ja hänellä oli jo silloin tiedossaan jokikinen sana, joka oli vaihdettu tuona sunnuntaina. Hän oli siis ensimmäisiä, joka oli saanut asiasta tiedon.
Monet naisistamme (vieläpä kaikkein hienoimmat) olivat sangen uteliaita kuulemaan jotakin »salaperäisestä kompurajalasta», kuten he Marja Timofejevnaa nimittivät. Olipa sellaisiakin, jotka välttämättä olisivat tahtoneet henkilökohtaisesti tavata häntä ja tutustua häneen, niin että viisaasti nähtävästi olivat tehneet ne, jotka olivat kiiruhtaneet viemään Lebjadkinin herrasväen piiloon. Mutta eniten puhuttiin Lizaveta Nikolajevnan pyörtymisestä. Se huvitti »koko maailmaa» jo senkin vuoksi, että asia koski niin läheltä Julija Mihailovnaa, joka oli Lizan sukulainen ja suosija. Ja mistäpä ei niinä päivinä olisi puhuttu!
Lörpöttelylle antoi vauhtia vielä sekin salaperäisyys, että kummankaan talon väki ei liikahtanut ovensa ulkopuolelle. Kerrottiin, että Lizaveta Nikolajevna makasi kuumehoureissa, samaa kerrottiin myös Nikolai Vsevolodovitšista inhoittavin lisähuomautuksin hampaasta, joka oli muka irtaantunut, ja ajettuneesta poskesta. Kuiskailtiinpa soppien pimennoissa niinkin, että tapahtuu ennen pitkää murhia, ja että Stavrogin ei ole niitä, jotka jättäisivät kostamatta, vaan että hän tappaa Šatovin salaa, kuten tapahtuu korsikkalaisessa vendettassa. Tämä ajatus viehätti, mutta siitä huolimatta suurin osa hienostomme nuorisoa oli suhtautuvinaan koko juttuun ylenkatseellisesti ja mitä ylimielisimmän välinpitämättömästi, vaikka kaikki tämä tietysti oli teeskentelyä. Seurapiiriemme vanha vihamielisyys Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ilmeni joka tavalla räikeänä. Vieläpä kaikkein maltillisimmatkin olivat valmiit syyttämään häntä, vaikka eivät oikein itsekään tietäneet, minkä vuoksi. Kuiskailtiin, että hän oli muka Sveitsissä tahrannut Lizaveta Nikolajevnan maineen ja että heidän välillään Sveitsissä olisi ollut sitten jotakin erimielisyyttä. Varovaisimmat tietenkin pidättyivät itse puuttumasta keskusteluihin, mutta sitä halukkaampia nämä olivat kuuntelemaan toisten puheita. Kiertelipä toisenlaisiakin huhuja, — näistä ei tosin puhuttu ääneen, vaan salavihkaa, — jotka olivat perin merkillisiä, ja mainitsen niistä vain valmistaakseni lukijaa ymmärtämään kertomukseni seuraavia tapahtumia. Nimittäin: Kulmat kurtussa väitettiin, ja Jumala ties millä perusteella, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli muka jokin erikoistehtävä kaupungissamme ja että hän kreivi K:n avulla Pietarissa oli muka saanut solmituksi joitakin ylhäisiä suhteita sekä että hänellä oli ehkä jokin virka, vieläpä että hänelle ehkä oli annettu toimeksi suorittaa jotakin tärkeätä kaupungissamme. Tämä huhu oli arvokkaimmista ja pidättyvimmistä kaupunkimme asujaimisto jo liikaa, ja hymähtäen he huomauttivat varsin järkevästi, että nuori mies, jolle häväistysjutut näyttivät muodostavan koko elämän ja joka jo ensi askelellansa vastaanotti korvapuusteja, ei suinkaan muistuttanut virkamiestä missään suhteessa. Mutta silloinpa näille kuiskatuinkin, että hän ei palvellutkaan julkisesti, vaan salaisesti, ja että sellainen virka nimenomaan vaati, että oli oltava mahdollisimman vähän virkamiestä muistuttava. Tämä huomautus tehosi. Tiesiväthän meillä kaikki, että kuvernementtimme zemstvohallintoa pidettiin pääkaupungissa erikoisesti silmällä. Toistan, että tämä huhu haihtui olemattomiin melkein samassa kuin oli syntynytkin, jo ennen kuin Nikolai Vsevolodovitš itse ilmestyi kaupunkiimme ensi kerran, mutta mainittakoon, että nämä huhut olivat saaneet uutta yllykettä niistä muutamista ilkeämielisistä sanoista, jotka, tosin ohimennen ja hämärästi, oli lausunut Pietarista äskettäin palannut virastaeronnut kaartinkapteeni Artemi Pavlovitš Gaganov, kuvernementtimme ja koko piirikuntamme mahtavimpia tilanomistajia, pääkaupunkilaishienostoon lukeutuvan arvon herran, Pavel Pavlovitš Gaganov-vainajan poika. Hänen isänsä oli se samainen arvokas vanha herra, jonka kanssa Nikolai Vsevolodovitšilla runsaasti neljä vuotta sitten oli ollut tuo raakamaisuudestaan ja äkkinäisyydestään hyvin tunnettu yhteenotto ja josta jo kertomukseni alussa mainitsin.
Kohta äskeisten tapahtumien jälkeen levisi tieto myös siitä, että Julija Mihailovna oli lähtenyt ensikäynnille Varvara Petrovnan luo, mutta hänet oli jo portailta käännytetty takaisin sekä ilmoitettu: »Sairauden vuoksi eivät voi ottaa vastaan», samoinkuin siitäkin, että noin kahden päivän kuluttua Julija Mihailovna oli lähettänyt erikoislähetin Varvara Petrovnan luo tiedustelemaan, miten oli hänen terveytensä laita. Lopuksi hän alkoi kaikkialla »puolustaa» Varvara Petrovnaa, tietenkin noin vain yleisesti; mahdollisimman mukaan karttaen koskettelemasta mitään erikoista. Ja kaikkia niitä hätäisiä viittailuja sunnuntain tapahtumiin, joita hänelle ensiksi yritettiin kertoa, hän kuunteli ankaran ja kylmän näköisenä, niin että ne eivät hänen läsnäollessaan myöhemmin enää uudistuneetkaan. Siitä sai alkunsa sitten luulo, että Julija Mihailovna tunsi muka tarkoin koko jutun, vieläpä sen salaisen tarkoitusperänkin mitä yksityiskohtaisimmin, ei kuten syrjäinen henkilö, vaan kuten uskottu ainakin. Huomautan samalla, että hän oli jo vähitellen saavuttamaisillaan sen arvovallan, jota hän oli janonnut ja jonka saavuttamiseen hän oli uhrannut kaikkensa, sekä alkoi jo tuntea olevansa »suosion ympäröimä». Osa seurapiiriämme tunnusti jo avoimesti, että hänellä oli käytännöllistä järkeä ja tahtia… mutta siitä myöhemmin. Hänen suosiotaan Pjotr Stepanovitšinkin oli kiittäminen nopeasta menestyksestään kaupungissamme, menestyksestä, joka erikoisesti hämmästytti Stepan Trofimovitšia.
Ehkä me yhdessä tämän kanssa hieman liioittelimmekin. Ensiksikin — Pjotr Stepanovitšhan tutustui koko kaupunkiimme jo heti ensimmäisinä neljänä päivänä tulonsa jälkeen. Hän tuli meille sunnuntaina, ja jo tiistaina näin hänet ajelemassa Artemi Pavlovitš Gaganovin kanssa, joka oli ylpeä mies, helposti ärtyvä sekä ynseä, ja jolla kaikista hienoista tavoistaan huolimatta oli sellainen luonne, että oli vaikeata tulla hänen kanssaan toimeen. Kuvernöörin talossa Pjotr Stepanovitš sai myös erikoisen sydämellisen vastaanoton, ja samassa hän jo liikkui talossa kuin sukulainen tai kuten ainakin nuori mies, jota talossa erikoisesti hemmoitellaan. Hän söi melkein joka päivä päivällistään Julija Mihailovnan luona. Pjotr Stepanovitš oli tutustunut häneen jo Sveitsissä, mutta sittenkin oli jotakin erikoisen mielenkiintoista siinä, miten häntä hänen ylhäisyytensä kodissa niin heti paikalla oli alettu erikoisesti suosia. Olihan hän joka tapauksessa kerran ollut ulkomaille paennut vallankumouksellinen. Lieneekö sitten ollut totta vai valhetta, mutta ainakin kerrottiin, että hän oli muka ottanut osaa ulkomailla jonkinlaisiin julkaisuhommiin ja kongresseihin, ja että »tähän saattoi saada vahvistuksen sanomalehdistäkin», kuten sanoi tavatessamme Aljoša Teljatkinov, joka nyt on — voi surkeata — vain »entinen virkamies», vaikka hänkin ennen oli ollut suosikkina entisen kuvernöörimme kodissa. Mutta asian laita oli kuin olikin tämä: entinen vallankumouksellinen sai oleskella kaikessa rauhassa rakkaassa isänmaassaan, vieläpä sai aivan erikoista suosiotakin osakseen. Ehkä siis se, mitä hänestä oli juoruttu, ei ollutkaan totta. Liputin tosin kuiskasi minulle kerran, että kuuleman mukaan Pjotr Stepanovitš oli muka jollekulle jotakin katuen tunnustanut ja saanut »synninpäästön» ilmaistuaan muutamien toveriensa nimet, olipa ehkä vielä lisäksi antanut ymmärtää, että hän edelleenkin oli valmis näin palvelemaan isänmaataan. Kerroin tämän myrkyllisen ilkeämielisen huhun Stepan Trofimovitšille, ja huolimatta siitä, että hän nykyisin oli aivan kykenemätön selvästi käsittämään mitään, hän kuitenkin alkoi miettiä tätä asiaa aivan vakavasti. Kävi vähitellen selville, että Pjotr Stepanovitšilla oli ollut tänne tullessaan mitä arvokkaimpia suosituskirjeitä mukanaan, ainakin yksi niistä, jonka hän toi kuvernöörinrouvalle, oli eräältä hyvin arvovaltaiselta pietarilaiselta vanhalta rouvalta, jonka puoliso oli kaikkein huomatuimpia pietarilaisia vanhoja herroja. Tämä vanha rouva, Julija Mihailovnan sylikummi, mainitsi kirjeessään, että kreivi K. tuntee myös hyvin Pjotr Stepanovitšin, Nikolai Vsevolodovitšin välityksestä, on hänelle suosiollinen sekä pitää häntä »kelpo nuorena miehenä entisistä hairahduksista huolimatta». Julija Mihailovna antoi suuren arvon niille vähäisille ja niin kovin vaikeasti ylläpidettäville suurmaailmansuhteille ja oli tietenkin iloissaan arvon rouvan kirjeestä. Mutta sittenkin tässä kaikessa oli jotakin perin merkillistä. Taivuttipa kuvernöörinrouva vielä herra puolisonsakin suosiolliseksi Pjotr Stepanovitšia kohtaan, jopa siinä määrin, että näiden suhde kävi jo milteipä liian tuttavalliseksi, niin että herra von Lembke jo kerran valitteli… mutta siitä puhumme vielä myöhemmin. Muistettakoon sekin, että suuri kirjailijammekin kohteli Pjotr Stepanovitšia hyvin suopeasti, kutsuipa hänet kerran oikein luoksensakin. Tämä pöyhkeän ukon kiireellisyys koski kipeästi Stepan Trofimovitšiin. Tämä lienee muuten ollut selitettävissä siten, että herra Karmazinov, joka piti kuin pitikin Pjotr Stepanovitšia »nihilistinä», tahtoi täten vain tutustua kummankin pääkaupunkimme edistysmieliseen nuorisoon. »Suuri kirjailija» tunsi miltei sairaalloista pelkoa uusinta vallankumouksellista nuorisoa kohtaan luulotellen, koska ei tosiasioita tuntenut, että heidän käsissään olivat Venäjän tulevaisuuden avaimet, ja senvuoksi hän yritti halpamaisesti kerjäillä heidän suosiotaan. Mutta pahinta oli, että nämä eivät näyttäneet kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.