Stepan Trofimovitš toisti nimensä vieläkin arvokkaammin.
— A-haa-a! Se on… siis, se taimitarha… Arvoisa herra, te olette antanut ymmärtää… Oletteko professori? Professoriko?…
— Aikoja sitten minulla on ollut kunnia pitää muutamia luentoja… ———skin yliopiston nuorisolle.
— Nuo-ri-solleko! — Lembke suorastaan vavahti, vaikka toisekseen voin vaikka lyödä vetoa, että hän ymmärsi sangen vähän siitä, mistä nyt oli kysymys, käsittipä tuskin sitäkään, kenen kanssa hän oikeastaan puhui.
— Minä, arvoisa herra, en sitä salli. — Hän suuttui samassa kauheasti.
— Nuorisoa minä en hyväksy. Se ei ole mitään muuta kuin julistuksia.
Se on hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, arvoisa herra, merihyökkäys,
flibustjerimaisuutta… Mitä suvaitsette pyytää?
Päinvastoin, teidän arvoisa puolisonne juuri on suvainnut pyytää minua luennoimaan huomisessa juhlassa. Minä puolestani en ano mitään vaan tulin vetoamaan oikeuksiini…
— Juhlassako? Juhlaa ei pidetä. Teidän juhlaanne minä en salli!
Luentojako? Luentojako? — hän huusi aivan järjettömänä.
— Toivoisin, että puhuttelisitte minua hieman kohteliaammin, teidän ylhäisyytenne, ette polkisi jalkaanne ettekä tiuskisi minulle kuin koulupojalle.
— Te, toivottavasti te ymmärrätte, kenen kanssa keskustelette? — Lembke punastui.
— Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.