— Tämä… tämä, tämä on tietenkin hyvin huvittavaa… — Lembke koetti väkisin hymyillä, — mutta… mutta, ettekö huomaa, kuinka onneton olen tästä itsekin?

Tämän hän melkein huudahti ja… ja näytti melkein siltä, että hän aikoi peittää kasvot käsiinsä.

Tämä odottamaton ja kipeältä kajahtava huudahdus, melkeinpä itkunpurkaus, oli suorastaan sietämätön. Tämä oli varmasti eilisestä päivästä lukien ensimmäinen aivan selvä hetki, jolloin hän täydellisesti käsitti kaiken, mitä oli tapahtunut, — ja samassa hän vaipui mitä täydellisimpään, nöyryyttävään ja paljastusluontoiseen epätoivoon. Kukapa sen tietää, olisiko tarvittu montakaan hetkeä, ennenkuin hän olisi ratkennut itkuun, joka olisi kajahtanut koko salin yli. Stepan Trofimovitš katsahti ensin häneen oudon ihmettelevänä, taivutti sitten hieman päätään ja lausui syvän myötätuntoisesti:

— Teidän ylhäisyytenne, älkää antako enää minun turhan valitteluni häiritä teitä ja käskekää vain palauttaa minulle kirjani ja kirjeeni…

Hänet keskeytettiin. Samassa silmänräpäyksessä nimittäin Julija
Mihailovna palasi touhukkaasti koko seurueensa saattamana takaisin.
Mutta tätä kaikkea tekisi mieleni kuvailla tarkemmin.

III.

Kaikista kolmista ajoneuvoista noustiin yhtenä ainoana joukkona suoraan vastaanottohuoneeseen Julija Mihailovnan huoneisiin vei kuistikolta aivan erikoinen ovi vasemmalle, mutta tällä kertaa kaikki tulivat salin kautta, — ja luulenpa, että tämä tapahtui nimenomaan sen vuoksi, että täällä oli Stepan Trofimovitš ja että kaikki se, mikä hänelle oli tapahtunut, samoinkuin sekin, mikä koski špigulinilaisia, oli jo ilmoitettu Julija Mihailovnalle, heti hänen saavuttuaan kaupungin rajan sisäpuolelle. Tämän oli kai kiirehtinyt ilmoittamaan Ljamšin, joka jonkin hairahduksen vuoksi oli jätetty kotiin ja joka ei siis ollut retkellä mukana, vaan oli saanut siis kaikesta tiedon jo ennen muita. Vahingoniloisena hän oli heti lähtenyt vuokratulla kasakan hevospahaisella Skvorešnikiin päin palaavia huvimatkailijoita vastaan iloisine uutisineen. Luulenpa, että Julija Mihailovna äärimmäisestä päättäväisyydestään huolimatta joutui hiukan hämilleen kuultuaan nämä ihmeelliset uutiset, mutta varmasti vain yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Tämän kysymyksen niin sanoaksemme poliittinen puoli ei voinut häntä kovin huolestuttaa: olihan Pjotr Stepanovitš jo ainakin kolmisen kertaa koettanut teroittaa hänen mieleensä, että špigulinilaiset metelöitsijät olisi ollut kaikki piestävä, ja Pjotr Stepanovitš taas oli kieltämättä jo jonkin aikaa ollut hänen silmissään erinomainen auktoriteetti. »Mutta… joka tapauksessa hän saa tämän vielä kalliisti maksaa», hän ajatteli varmasti itsekseen ja näin sanoessaan hän sanalla hän tarkoitti tietenkin — aviomiestänsä. Aivan ohimennen huomautan, että Pjotr Stepanovitš ei tällä kertaa en pahaksi onneksi ollutkaan mukana tällä yhteisellä retkellä, eikä häntä ollut kukaan edes nähnyt aamusta lähtien. Huomautan vielä lisäksi, että Varvara Petrovna vastaanotettuaan luonaan vieraat oli palannut yhdessä heidän kanssaan kaupunkiin (samoissa ajoneuvoissa Julija Mihailovnan kera). Hänen oli välttämättä oltava läsnä siinä viimeisessä huvitoimikunnan kokouksessa, jonka oli määrä huolehtia huomisesta juhlasta. Häntä olivat varmasti huvittaneet Ljamšinin ilmoittamat tiedot Stepan Trofimovitšista, ehkäpä ne olivat tehneet hänet hieman levottomaksikin.

Andrei Antonovitšille koitti palkanmaksu viipymättä. Voi, hän tunsi sen heti katsahdettuaan ihanaan puolisoonsa. Avoimin katsein, lumoavan hymyilevänä Julija Mihailovna lähestyi nopeasti Stepan Trofimovitšia, ojensi sirosti tälle hansikoidun kätensä ja sirotteli hänelle mitä mairittelevimpia tervehdyksiä, — aivan kuin hänen päähuolenansa tänä aamuna olisi ollut mitä kiireimmin ehtiä sanomaan jotakin sangen miellyttävää Stepan Trofimovitšille ja saada ilmaistuksi ilonsa siitä, että hänellä oli nyt vihdoinkin onni nähdä hänet kodissaan. Ei ainoatakaan viittausta aamulliseen kotitarkastukseen, aivan kuin hän ei olisi vielä tietänyt siitä yhtään mitään. Ei ainoatakaan sanaa aviomiehelle, ei ainoatakaan katsetta tämän puoleen, aivan kuin tätä ei olisi salissa ollutkaan. Eikä siinä vielä kylliksi. Stepan Trofimovitšin hän yksin anasti heti mahtipontisesti seuraansa ja vei hänet vierashuoneeseen, — aivan kuin ei olisi huomannutkaan tällä olleen minkäänlaista ajatustenvaihtoa Lembken kanssa, eikä sitä olisi kannattanutkaan jatkaa, vaikka niin olisi ollutkin. Toistan vielä kerran: minusta näytti, että huolimatta tästä ylevästä otteestaan Julija Mihailovna tällä kertaa kuitenkin taas pahasti erehtyi. Hänen apurinaan tässä kaikessa oli Karmazinov (tämä oli Julija Mihailovnan erikoisesta pyynnöstä ottanut osaa retkeilyyn ja siten, vaikka tosin näin kiertoteitse, tullut kuitenkin lopulta lähteneeksi vieraskäynnille Varvara Petrovnan luokse, josta tämä heikkoudessaan oli ollut hyvin riemuissaan). Jo heti ovesta tullessaan (hän oli tullut viimeisenä) Karmazinov oli huudahtanut huomattuaan Stepan Trofimovitšin ja tuppautunut tätä syleilemään keskeyttäen Julija Mihailovnan haastelun.

— On kulunut kesiä jos talviakin siitä, kun viimeksi tavattiin!
Vihdoinkin… Excellent ami.

Hän aikoi suudella, mutta ojensi tietenkin vain poskensa. Säikähtyneen
Stepan Trofimovitšin oli pakko suudella sitä.