»Öisin — yömajatta —,
päivin kieli lerpallansa».
lahjakkaan runoilijamme sanoja käyttääkseni. — Mutta — tehän olette aivan märkä. Ettekö haluaisi teetä?
— Olkaa rauhassa.
— Teekeitin on kiehunut jo kahdeksasta alkaen, mutta… sammui viimein, kuten kaikki tässä maailmassa. Sanotaan, että aurinkokin kerran sammuu… Mutta jos vain suvaitsette, niin kyllä sen saa vielä kiehumaan. Agafja on valveilla.
— Sanokaahan, onko Marja Timofejevna…
— Täällä, täällä hän on, — Lebjadkin kiirehti kuiskaamaan, — suvaitsetteko katsahtaa tänne! Hän osoitti viereistä huonetta, jonka ovi oli suljettu.
— Eikö hän nuku jo?
— Ei, ei, mitä ajattelettekaan? On koko illan teitä odotellut, ja heti kun kuuli teidän tulleen, alkoi koristeleida, — hän aikoi hymähtää leikkisästi, mutta tuli samassa äkkiä taas totiseksi.
— Millainen hän on ollut yleensä… viime aikoina? — kysyi Nikolai
Vsevolodovitš kulmien kurtistuessa.
— Yleensä? Tiedättehän sen itsekin, — hän teki säälivän! liikkeen kohauttaen olkapäitään. — Ja nyt hän… nyt hän istuu ja ennustelee korteista…