— Vaikkapa niinkin, Nikolai Vsevolodovitš, vaikkapa niinkin? — Lebjadkin tarkasteli Stavroginia varovaisesti. — Millainen onkaan kohtaloni! En kirjoita enää edes runoja. Ja oli kuitenkin kerran aika, jolloin tekin, Nikolai Vsevolodovitš, luitte niitä. Muistatteko, pullo toverinamme? On heitettävä kynä syrjään. Olen kirjoittanut vain yhden runon, kuten Gogolj kirjoitti »Viimeisen kertomuksensa». Muistattehan, miten hän ilmoitti Venäjän kansalle, että se »laulautui» hänen rinnastaan. Niin lauloin minäkin joutsenlauluni, ja sitten — tulee loppu.
— Minkä runon?
— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa.»
— M… mitä?
Kapteeni oli vain odottanutkin tätä tilaisuutta. Runojaan hän piti määrättömästi arvossa, mutta hänen teeskentelevä kaksoissielunsa sai hänet nauttimaan myös siitä, että Nikolai Vsevolodovitš laski leikkiä hänen runojensa kustannuksella ja nauroi niille joskus aivan vatsaansa pidellen. Näin tuli saavutetuksi kaksi tarkoitusta: sekä runoilijan että narrin. Mutta tällä kertaa oli lisäksi vielä kolmas, aivan erikoinen ja hyvin arkaluontoinen syy: kun kapteeni koetti tuoda esille runon, hän samalla tahtoi sen yhteydessä puolustautua eräässä suhteessa, sillä hän tunsi olevansa syyllinen ja oli senvuoksi peloissaan.
— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa», s.o. ratsastaessaan. Mielikuvitusta, Nikolai Vsevolodovitš, houretta, mutta runoilijan houretta. Kerran tavatessani hänet ratsain tein tuon materialistisen kysymyksen: »Miten silloin kävisi?» — siinä tapauksessa että. Asia on selvä: kaikki ihailijat karkuun, sulhaset mikä minnekin, ei muuta kuin »nuole näppisi». Mutta runoilija yksin jäisi yhä särjetyssä sydämessään hänelle uskolliseksi. Nikolai Vsevolodovitš, saattaahan täikin rakastua, eihän sitä ole laissa kielletty. Ja kuitenkin, mainittu henkilö suuttui sekä kirjeestä että runoista. Sanotaan, että tekin muka olisitte suuttunut? Se on surullista, en ollut sitä uskoa. Ketä voisi minun mielikuvitukseni vahingoittaa? Sitäpaitsi, kunniasanallani, kaikkeen on syypää Liputin. »Lähetä ja lähetä, jokaisella ihmisellä on oikeus kirjeen kirjoittamiseen», ja minä lähetin.
— Te lienette tarjoutunut sulhaseksikin?
— Sellaista se on, kun on vihamiehiä, vihamiehiä!
— Miten tuo runo kuului? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš ankarasti.
— Houretta, houretta eikä muuta.