— Hm! Tämä kaikki on minusta hyvin omituista, — alkoi Marja Timofejevna puhua tuskin kuuluvasti melkein inhon ilmein, — pahat unet ovat tosin minua kiusanneet, mutta miksi juuri teidän piti tunkeutua uneeni?
— Mutta jättäkäämme unet, — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš hänet kärsimättömästi kääntyen suoraan häneen päin kiellosta huolimatta, ja äskeinen ilme palasi taas hänen silmiinsä. Marja Timofejevnankin teki mieli kaikesta päättäen katsahtaa häneen, mutta hän koetti kuitenkin yhä väkisinkin tuijottaa maahan.
— Kuulkaa, ruhtinas, — hän koroitti äkkiä ääntänsä, — kuulkaa, ruhtinas…
— Miksi te olette selin, miksi ette katso minuun, mitä tämä komedia merkitsee? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš voimatta enää hillitä itseään.
Mutta Marja Timofejevna ei näyttänyt häntä kuuntelevan.
— Kuulkaapa, ruhtinas, — hän toisti kolmannen kerran lujalla äänellä kasvoilla epämiellyttävän puuhakas ilme, — kun te silloin vaunuissa sanoitte minulle, että avioliittomme tunnustetaan julkisesti, minä samassa säikähdin, että salaperäisyys lakkaa. En nyt oikein tiedä, olen paljon sitä ajatellut ja huomaan selvästi, etten minä kelpaa. Osaanhan tietenkin pukeutua, ehkäpä osaan ottaa vastaan vieraitakin, onpa sekin nyt konsti, tarjota kupillinen teetä, kun on kerran lakeijoita. Mutta entäs mitä sivultapäin katsoen asiasta arvellaan. Silloin sunnuntaina minä siinä talossa näin yhtä ja toista. Se sievä neiti katseli minua koko ajan, etenkin sitten, kun te saavuitte. Tehän silloin tulitte sinne, eikö niin? Hänen äitinsä taas on vain huvittava vanha maailmannainen. Minun Lebjadkinini se myös pani parhaansa liikkeelle. Mutta minäpä pelkäsin räjähtäväni nauruun, katselin koko ajan kattoon, kauniisti oli sekin maalattu. Hänen äitinsä sopisi parhaiten luostarin igumenjaksi. Pelkään häntä, vaikka mustan liinankin lahjoitti. Varmasti ne kaikki minua joka puolelta arvostelivat: en minä ole vihoissani, mutta istuin silloin vain ja ajattelin: olenko minäkin muka noiden sukua? Eihän kreivittäreltä tietenkään vaadita muuta kuin hengen avuja, — sillä taloutta vartenhan hänellä on lakeijat, — ja sitten jonkinlaista suurmaailman sievistelytaitoa voidakseen ottaa vastaan ulkomaalaisia matkustajia. Mutta siitä huolimatta ne katsoivat epätoivoisina minuun sinä sunnuntaina. Vain Daša on enkeli. Pelkään pahoin, että he eivät vain pahoittaisi hänen mieltänsä varomattomasti puhuessaan minusta.
— Älkää olko huolissanne älkääkä pelätkö, — Nikolai Vsevolodovitšin suu vääristyi.
— Muuten, sehän ei merkitse mitään, jos hän saakin puolestani vähän hävetä, sillä sittenkin siinä on aina enemmän sääliä kuin häpeäntunnetta, vaikka se riippuu tietenkin henkilöstä. Tietäähän hän, että suurempi syy minulla on sääliä heitä kuin heillä minua.
— Te varmaankin suutuitte kovasti heihin, Marja Timofejevna?
— Kuka, minäkö? En, — puhuteltu hymähti hyväntahtoisesti. — En vähääkään. Katselin teitä kaikkia silloin ja ajattelin: kaikki te olette suutuksissa ja riidassa keskenänne, tavatessanne ette voi edes sydämenne pohjasta nauraakaan. Niin paljon rikkautta ja niin vähän iloa, — inhoittaa aivan. Minä en muuten sääli muita kuin itseäni.