Nikolai Vsevolodovitš oli vaiti.
— Mutta nyt käännynkin teihin päin ja katson teihin, — päätti Marja Timofejevna äkkiä — kääntykää tekin minuun päin ja katsokaa minuun, mutta tarkemmin. Viimeisen kerran tahdon päästä varmuuteen.
— Olen katsonut teihin jo kauan.
— Hm! — myhähti Marja Timofejevna, tarkastellen Nikolai
Vsevolodovitšia, — olette kovin lihonut.
Hän oli sanomaisillaan vielä jotakin muuta, mutta samassa, siis jo kolmannen kerran, äskeinen pelko vääristi taas hänen kasvonsa, ja taas hän horjahti kohottaen kätensä aivan kuin suojakseen.
— Mutta mikä teidän oikeastaan on? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš melkein raivostuneena.
Mutta säikähdys kesti vain silmänräpäyksen. Marja Timofejevnan kasvot vääristyivät omituiseen hymyyn, epäluuloiseen ja epämiellyttävään.
— Pyydän teitä, ruhtinas, nouskaa ja astukaa sisään.
— Mitä tarkoitatte tuolla »astukaa sisään», mihin?
— Viisi vuotta olen kuvitellut, miten hän astuu sisään. Nouskaa ja menkää ovesta tuonne viereiseen huoneeseen ja minä istun täällä aivan kuin en odottaisikaan ketään, otan kirjan käteeni, ja samassa te tulette, viisi vuotta kestäneen matkan jälkeen. Tahtoisin nähdä, miten se käy.