— Pois, valetsaari! — huudahti Marja Timofejevna käskevästi, — olen ruhtinaani puoliso, en pelkää veistäsi!
— Veistäni?
— Niin veistäsi! Sinulla on veitsi taskussa. Sinäpä luulit, että nukuin, mutta minäpä näin sen. Kun tulit äsken, otit veitsen esille!
— Mitä sanoit, sinä onneton, millaiset houreet sinua ahdistavat! -— ulvahti Nikolai Vsevolodovitš ja työnsi hänet kaikin voimin luotansa, niin että Marja Timofejevnan olka ja pää sattuivat kipeästi sohvaan. Nikolai Vsevolodovitš lähti juosten huoneesta, mutta Marja Timofejevnakin oli jo taas jaloillaan, ja ontuen ja hyppelehtien hän kiiruhti vieraan jälkeen, ja vasta portailla, jossa säikähtynyt Lebjadkin töin tuskin sai hänet pysähdytetyksi, hän vielä ennätti vinkuen ja ääneen nauraen singahduttaa Stavroginin jälkeen:
— Griška Ot-rep-jev, a-na-teema!
IV.
»Veitsi, veitsi!» — toisteli Stavrogin katkeran vihaisena astellen suoraan lokaan ja lammikkoihin tiestä välittämättä. Tosin häntä väliin halutti nauraa ääneen, nauraa hillittömästi, mutta jostakin syystä hän kuitenkin koetti hillitä nauruaan. Hän tuli tajuihinsa taas vasta sillalla, täsmälleen samalla kohdalla, jossa hän äsken oli tavannut Fedjkan. Samainen Fedjka odotteli häntä nytkin ja huomattuaan hänet otti lakin päästään, irvisti ikeniään iloisesti ja alkoi samassa selittää jotakin iloisesti ja rennosti. Nikolai Vsevolodovitš kulki ensin edelleen pysähtymättä eikä näyttänyt edes huomaavankaan hänen seuraansa tunkeilevaa kulkuna. Häntä alkoi itseänsäkin hämmästyttää, miten oli saattanut hänet unohtaa ja unohtaa hänet juuri silloin, kun hän itse yhtämittaa toisteli itsekseen: »veitsi, veitsi». Hän sieppasi kulkuria takinkauluksesta ja kaiken vihansa voimalla — vihan, jota illan kuluessa oli kertynyt aika lailla — iski hänet siltaan. Vain hetken tämä yritti tehdä vastarintaa, mutta aavisti samassa, että hän oli vain heinänkorsi noin odottamatta hänen kimppuunsa käyneen vastustajan käsissä ja antautui samassa vastustamatta. Seisoen polvillaan maahan kumartuneena ja käsivarret selän taakse väännettyinä viekas kulkuri odotti rauhallisena ratkaisua, kaikesta päättäen uskomatta vaaraa.
Hän ei erehtynytkään. Nikolai Vsevolodovitš oli tosin jo irroittamaisillaan lämpimän kaulaliinansa sitoakseen sillä vangin kädet, mutta samassa päästikin tämän vapaaksi ja työnsi luotansa. Kulkuri ponnahti samassa jaloilleen, käännähti ja kuin ihmeen kautta hänen kädessään välähti lyhyt ja leveä suutarinpuukko.
— Pois veitsi, piilota se, kiireesti! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš sen kärsimättömän käskevästä ja veitsi katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Vaiti ja taakseen kertaakaan katsahtamatta Nikolai Vsevolodovitš jatkoi taas matkaansa. Mutta itsepintainen roisto ei vain luopunut hänestä. Hän ei tosin enää jatkanut tuttavallista keskusteluaan, vieläpä yritti kulkea hänestä kunnioittavan välimatkan päässä, melkeinpä kokonaisen askelen häntä jäljempänä. Niin he tulivat yhdessä sillan yli rannalle ja kääntyivät tällä kertaa vasemmalle, pitkälle ja yksinäiselle poikkikadulle, josta oli lyhyempi tie kaupungin keskukseen, kuin oli ollut äskeistä Jumalanilmestyksenkatua pitkin kulkien.