— Ette ole haavoittunut… ettekö ole vuodattanut toisen verta? — kysäisi Darja Pavlovna itse vastaamatta Nikolai Vsevolodovitšin kysymykseen.
— Miten typerätä! En surmannut ketään, olkaa rauhassa. Muuten, tänään vielä kertoo siitä teille jokainen. Olen huonovointinen.
— Lähden siis. Tänään ei kai avioliiton julkisuuteen saattamisesta tule mitään? — hän kysäisi vielä epäröiden.
— Ei tänään, eikä huomennakaan. Ylihuomisesta en tiedä, ehkä siksi kuolemme jo kaikki, ja se olisi sitäkin parempi. Jättäkää jo, jättäkää minut viimeinkin rauhaan.
— Ettehän vie turmioon sitä toista… mielipuolta?
— Mielipuolia en vie turmioon, en toista enkä toista, mutta järkevän kai vien. Olen niin alhainen ja huono, Daša, että luulen todellakin »loppujen lopuksi» — kuten teidän on tapana sanoa — kutsuvani teitä, ja te, järjestänne huolimatta, noudatatte ehkä kutsuani. Miksi te itse etsitte turmiotanne?
— Minä tiedän, että loppujen lopuksi teidän kanssanne ei jää muita kuin minä yksin, ja… sitä minä odotan.
— Mutta jospa minä en kutsukaan teitä, vaan pakenen?
— Niin ei voi käydä, kyllä te kutsutte.
— Tiedättekö, että noihin sanoihinne sisältyy suurta halveksuntaa minua kohtaan.