Tuntien hyvin hänen vakaumuksensa Varvara Petrovna oli pelännyt tämän kieltäytyvän vastaanottamasta pappia. Stepan Trofimovitš katseli häntä ihmeissään.
— Loruja, loruja! — Varvara Petrovna vingahti luullen hänen jo yrittävän kieltäytyä. — Nyt ei enää sovi leikitellä. Olette jo tarpeeksi hullutellut.
— Mutta… olenko minä sitten… niin sairas?
Hän suostui mietteissään. Ja muutenkin minä suureksi ihmeekseni kuulin
Varvara Petrovnalta, että hän ei ollut vähääkään säikähtänyt kuolemaa.
Ehkäpä hän yksinkertaisesti ei uskonut sitä ja piti sairauttansa yhä
vain ohimenevänä.
Hän ripittäytyi ja nautti ehtoollista sangen halukkaasti. Kaikki, myös
Sofja Matvejevna sekä palvelusväki, kävivät häntä onnittelemassa.
Kaikki järjestään itkivät pidättyvästi nähdessään hänen pieniksi käyneet ja murtuneet kasvonsa sekä hänen vaalenneet, vavahtelevat huulensa.
— Oui, mes amis, ja ihmettelen vain, että te tuolla tavalla… puuhailette. Huomenna minä ehkä jo nousen ja me… lähdemme matkalle… Toute cette cérémonie… jolle minä tietenkin annan kaiken tarpeellisen…
— Pyytäisin teitä, isäkulta, välttämättä jäämään sairaan luo, — Varvara
Petrovna pysähdytti näin sanoen jo kauhtanansa riisuneen papin.
— Heti kun on tarjoiltu teetä, pyydän teitä keskustelemaan hänen kanssaan jumalisista, se voisi tukea hänen uskoansa.
Pappi alkoi puhua; toiset istuivat tai seisoskelivat sairaan vuoteen lähettyvillä.