Kas täällä, täällä hän on! — Varvara Petrovna sieppasi Sofja
Matvejevnaa kädestä ja vei hänet Stepan Trofimovitšin luo. Stepan
Trofimovitš hymyili hellästi.
— Voi, tahtoisin taas mielelläni elää! — hän huudahti tuntiessaan uuden elinvoiman puuskan. — Jokaisen hetken, jokaisen elämän tuokion tulisi olla ihmiselle autuus… Tulisi… tulisi välttämättä olla! Ihmisen oma velvollisuus on järjestää se sillä tavalla. Se on hänen lakinsa… salainen, mutta välttämätön… Oi, tahtoisin nähdä Petrušan… ja heidät kaikki… myös Šatovin!
Huomautan, että Šatovista ei kukaan heistä, ei Darja Pavlovna, ei Varvara Petrovna eipä edes Salzfischkaan, vaikka oli viimeisimpänä saapunut kaupungista, tietänyt mitään.
Stepan Trofimovitš kävi yhä levottomammaksi, sairaalloisesti, yli voimiensa.
— Ja tuo ainainen ajatus siitä, että on olemassa jotakin määrättömän paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa, kuin mitä minä itse olen, herättää mielessäni määrätöntä liikutusta ja — ylistystä; — oi, olinpa sitten millainen tahansa, teenpä mitä tahansa! Välttämättömämpää kuin oma onni ihmiselle on tietää ja joka hetki uskoa siihen, että on olemassa jossakin aivan täydellistä ja levollista onnea, jota ulottuu kaikille ja kaikkeen… koko ihmiskunnan olemuksen peruslaki on siinä, että ihminen aina saattaa kumartua jonkin määrättömän ylevän edessä. Jos ihmisiltä otetaan pois määrättömän ylevä, niin he eivät rupea elämään, vaan kuolevat epätoivoissaan. Määrätön ja loppumaton ovat myös ihmiselle aivan välttämättömiä, aivan samoin kuin se pieni planeettakin, jota hän asuu… Ystäväni, kaikki te, kaikki, eläköön Ylevä Ajatus! Ikuinen, määrättömän korkea Ajatus! Jokaiselle ihmiselle, olkoonpa hän kuka tahansa, on välttämätöntä kumartaa Ylevän Ajatuksen olemassaoloa. Kaikkein typerinkin ihminen tarvitsee aina jotakin ylevää. Petruša… oh… miten mielelläni tahtoisin nähdä taas heidät kaikki! He eivät tiedä, eivät tiedä, että heissäkin elää tuo ikuisesti Ylevä Ajatus!
Tohtori Salzfisch ei ollut näissä menoissa läsnä. Tultuaan äkkiä hän kauhistui ja ajoi kokoontuneet tiehensä pitäen aivan välttämättömänä, että sairasta ei saanut tehdä levottomaksi.
Stepan Trofimovitš kuoli kolmen päivän kuluttua täydellisesti tajuttomana. Hän sammui vain hiljaa, aivan kuin loppuunpalanut kynttilä. Toimitettuaan kuolinpaikalla sielumessun Varvara Petrovna vei ystäväparkansa ruumiin Skvorešnikiin. Hänen hautansa on kirkkotarhassa, ja sinne on jo ennätetty saada marmoripatsaskin. Muistokirjoitus ja aitaus valmistuvat vasta keväällä.
Varvara Petrovnan poissaoloa kaupungista kesti noin kahdeksan päivää. Hänen muassaan, hänen vierellään vaunuissa saapui kaupunkiin myös Sofja Matvejevna, joka nähtävästi jää nyt hänen luoksensa ikuisiksi ajoiksi. Huomautan, että tuskin Stepan Trofimovitš oli menettänyt tajunsa (se tapahtui jo samana aamuna), kun Varvara Petrovna jo taas lähetti Sofja Matvejevnan pois, kokonaan pois tuvasta, ja hoiteli sairasta itse, aivan yksin loppuun asti. Mutta tuskin oli henki tästä lähtenyt, kun hän jo taas kutsui Sofja Matvejevnan luokseen. Hän ei tahtonut kuunnella vähääkään tämän vastusteluja ja ehdotti kauheasti säikähtäneelle Sofja Matvejevnalle (oikeammin antoi määräyksen), että hän siirtyisi tästä lähin ikuisiksi ajoiksi Skvorešnikiin.
— Loruja kaikki tyynni! Minä itse lähden kanssasi myyskentelemään raamatulta. Ei ole minulla enää ketään tässä maailmassa.
— Onhan teillä sentään poika, — uskalsi Salzfisch huomauttaa.