— Mikä sinun nimesi on?
— Kysykää vain Duklidaa.
— Mitenkä voit tuolla lailla käyttäytyä, huomautti äkkiä eräs joukosta puistaen päätään Duklidalle. — Enpä voi käsittää, miten voit tuolla lailla kerjätä! Minä luulisin vaipuvani maahan häpeästä.
Raskolnikov katseli uteliaasti puhujaa. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha nainen; hänen kasvoissaan oli sinisiä pilkkuja ja ylähuuli oli turvonnut. Hän puhui levollisesti ja vakavasti.
— Mistähän olen lukenut, ajatteli Raskolnikov kulkiessaan eteenpäin, — mistähän olen lukenut, että kuolemaantuomittu ajattelee tai sanoo tuntia ennen teloitusta, että jos hän olisi jollakin kallionkielekkeellä, korkealla, missä olisi tilaa vain yhden ihmisen seistä … ja kaikkialla ympärillä kuiluja, vettä, ikuinen pimeys … jos hänen täytyisi viettää koko elämänsä, niin, tuhat vuotta moisessa paikassa, niin pitäisi hän kuitenkin parempana elämisen kuin kuolemisen, ja juuri siinä paikassa! Ainoastaan elää, elää, elää! Miten sehän on vain syrjäseikka, ainoastaan elää!… Mikä totuus! Jumalani, mikä totuus! Ihminen on kuitenkin suuri lurjus! Ja etenkin on se lurjus, joka toista kutsuu sellaiseksi, lisäsi hän hetken kuluttua.
Hän läksi toiselle kadulle: "Haa, Kristallipalatsi! Hetki sitten puhui Rasumihin Kristallipalatsista. Mutta, mitä minun mieleni tekikään? Niin, lukea!… Sosimov kertoi lukeneensa sanomalehdistä…"
— Onko mitään sanomalehtiä? kysyi hän astuessaan sisään erääseen tilavaan ja siivoon ravintolaan jossa oli useita, jotenkin ihmisistä tyhjiä, huoneita. Pari kolme vierasta joi teetä, eräässä taaemmassa huoneessa oli noin neljän henkilön muodostama ryhmä juomassa samppanjaa. Raskolnikov luuli näkevänsä Sametovin heidän parissaan, kuitenkaan ei hän voinut tuntea tarkasti pitkän välimatkan vuoksi.
— Saman tekevää! ajatteli hän.
— Viinaako haluatte? kysyi tarjoilija.
— Anna teetä. Ja tuo minulle sanomalehtiä, vanhoja … noin viisipäiväsiä — numerojärjestyksessä, niin saat juomarahaa.