— Mitä taas tarkotatte sillä?
— Sen sanon teille myöhemmin, mutta nyt, rakkahani, tahdon teidän kanssanne … ei, vielä paremmin: myönnän teille… Ei, ei sekään ole oikea ilmoitusmuoto: tahdon tehdä tunnustuksen ja teidän on kuulusteltava minua! Täten siis teen sen tunnustuksen, että minä luin, että mieltäni kiinnitti, että minä… Raskolnikov keskeytti ja sulki silmänsä… — Tulin siis tänne saadakseni tiedon vanhan lesken murhasta!… lisäsi hän vihdoin melkein kuiskaten ja lähentäen kasvojaan Sametoviin päin. Tämä tuijotti häneen liikkumattomana ja vetämättä kasvojaan poispäin. Sametov muisti myöhemmin, että he sen jälkeen olivat kumpikin valjenneet kokonaisen minuutin ajan ja kumpikin tuijottaneet toisiinsa.
— No, mitä siitä sitten, jos te luittekin siitä? huudahti hän äkkiä närkästyneesti ja kärsimättömästi; mitä se minulle kuuluu! Mitä siitä sitten?
— Se on sama vanha juttu? jatkoi Raskolnikov kuiskaten ja kiinnittämättä huomiota Sametovin huudahdukseen, — sama vanha nainen, josta minun poliisikonttorissa ollessani puhuttiin sillä kerralla, muistatte hyvin, jolloin menin tainnoksiin. Mitä, joko nyt käsitätte?
— En, mitä sillä tarkotatte? Mitä minun pitänee käsittää? lausui
Sametov rauhattomana.
Raskolnikovin liikkumattomat ja vakavat kasvot muuttuivat silmänräpäyksessä ja hän puhkesi taas kuten äskenkin samaan hermostuneeseen nauruun; aivan kuin ei hän enää olisi voinut pidättää sitä. Tällöin muistui hänen mieleensä heti ja tavattoman selvästi se hetki, jolloin hän joku aika sitten seisoi kirves kädessä erään oven takana; hän muisti, miten säppi rämisi, miten oven toisella puolella häärittiin ja torailtiin ja miten hänen äkkiä teki mielensä huutaa heille, solvaista heitä ja näyttää heille kielensä, laskea leikkiä heille ja nauraa, nauraa, nauraa!…
— Joko on teidän päässänne vikaa tai… sanoi Sametov ja pysähtyi ikäänkuin ajatuksen lyömänä, joka äkkiä johtui hänen mieleensä.
— No, "tai"? No, mitä arvelette? Sanokaa vain!
— Ei mitään!… vastasi Sametov harmistuneesti. — Se oli vain päähänpisto!
Molemmat vaikenivat. Äkkinäisen naurunpuuskan jälkeen oli Raskolnikov muuttunut synkäksi ja miettiväksi. Hän nojasi pöytää vastaan ja tuki päätään käsillään. Näytti siltä kuin olisi hän tykkänään unohtanut Sametovin. Vaitioloa kesti jotenkin kauvan.