— Eipä mieleni niinkään tehnyt; suotta aikojaan vain kysyin sillä lailla. Eikö sitten saa kysyä? Miksi te aina tahdotte…
— Kuulkaahan, tehän olette sivistynyt mies, joka tuntee kirjallisuuden … vai miten?
— Olen käynyt kimnaasia kuudennelle luokalle, vastasi Sametov arvokkaasti.
— Kuudennelle saakka!… Ah, sinä kyykkyniskanen varpuseni sormuksellisine sorminesi … rikas mies! Oi sentään, miten te olette sievä, pieni poikanen! Raskolnikov nauroi hänelle vasten naamaa hermostunutta nauruaan. Toinen vetäysi takasin, ei sentään loukkaantuneena, mutta kuitenkin sangen kummastuneena.
Ah, miten kummallinen!… huomautti Sametov vakavasti. — Minusta tuntuu siltä kuin te yhä vain hourailisitte.
— Minäkö hourailen? Sen sinä valehtelet, pieni varpuseni!… Olen siis teistä kummallinen? Niin, mutta kuitenkin kiinnitän teidän mieltänne, vai miten?
— Kyllä.
— Tahdotte kai nyt sangen mielellänne tietää, mitä äsken luin ja mitä äsken etsiskelin, katsokaa, miten useita numeroita käskin tuomaan! Eikö se ole epäiltävää?
— Mutta, sanokaa…
— Onko korvanne höröllään?