— Mutta mikä tulee neuvokseni näitten keralla? keskeytti Katerina
Ivanovna hänet suuttuneena ja julkeasti, osottaen pikkulapsia.
— Jumala on armelias, toivokaa kaikkivaltiaan apua! lausui pappi.
— Niin, se on kyllä hyvä!… Armelias — meille ei vain!
— Tuollainen on syntiä, syntiä, rouvani! huomautti pappi päätään puistaen.
— Ja tämä, eikö tämä ehkä ole syntiä! vastasi Katerina Ivanovna osottaen kuolevaa.
— Ehkä suvaitsevat ne, jotka tahtomattaan ovat syypäät tähän, ainakin korvata osan teidän tappiostanne…
— Te ette ymmärrä minua! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena hänelle — mitä siinä on korvaamista? Hänhän oli juovuksissa ja lankesi itse hevosen jalkoihin! Mitä tuloja! Mitään tuloja ei hänen puoleltaan ollut koskaan puhettakaan, ainoastaan surua ja kurjuutta. Tuo juoppolallihan on juonut kaikki! Hän on varastanut meiltä ja laahannut kaikki kapakkaan, hän on antanut lapsilleni ja omalle elämälleni kuoliniskun kapakassa! Jumalan kiitos, että hän kuolee! Nyt toivon menettävämme edes jotakin kärsimyksistämme.
— Täytyy antaa anteeksi kuolinhetkellä; mitä nyt sanoitte, on syntiä, rouvani; moiset sanat ovat syntiä!
Katerina Ivanovna alkoi hoitaa sairasta, antoi hänelle juotavaa, kuivasi hien ja veren hänen päästään, oikaisi pääpatjan ja puhui sillä välin papin kanssa, silloin tällöin vain kääntyen hänen puoleensa. Mutta nyt hän äkkiä huudahti melkein suunniltaan epätoivosta:
— Ah, isäseni! Pelkkiä sanoja, tyhjiä sanoja! Antaa anteeksi!… Siinä, kas siinä, ellei hän olisi murskaantunut, olisi hän tänään tullut juovuksissa kotiin, hänellä on vain yksi paita ja sekin on jo rääsyinä, hän olisi silloin heittäytynyt sohvalle ja nukkunut siinä kuin tukki, mutta minä olisin saanut solkuttaa vettä aina aamunnousuun pestessäni hänen ja lasten kuluneita liinavaatteita, kuivatessani niitä ikkunan edessä ja sitten paikatessani ja korjatessani niitä aamun sarasteessa, siinä olisi ollut minun yöni! Kannattaako silloin vielä puhua anteeksiannosta! Eikö siinä jo ole anteeksiantoa!