Tavaton kamala yskä keskeytti hänen sanansa. Hän sylki nenäliinaansa ja piti sitä papin silmien edessä samalla painaen toista kättään kirvelevää rintaansa vasten. Nenäliina oli märkänä verestä.
Pappi painoi päänsä alas puhumatta sanaakaan.
Marmeladov kamppaili kuoleman kanssa; hän ei kääntänyt silmiään Katerina Ivanovnasta, joka taas oli kumartunut hänen ylitsensä. Marmeladov mieli sanoa vielä jotakin Katerina Ivanovnalle, alkoipa myös vaivaloisesti kieltään liikuttaa ja sai sanotuksi joitakuita epäselviä sanoja; mutta Katerina Ivanovna, joka oli ymmärtänyt, että miehensä aikoi pyytää häneltä anteeksi, lausui hänelle tylysti:
— Vaikene vain! Ei tarvita!… Minä tiedän jo, mitä mielit sanoa!
Ja sairas vaikeni; nyt osuivat hänen harhailevat silmänsä ovipuoleen ja hän tunsi Sonjan…
Hän ei ollut huomannut häntä ennen, sillä tyttö seisoi varjossa.
— Kuka se on? Kuka se on? lausui hän vihdoin käheällä, hengästyneellä äänellä, mitä rauhattomimman näkösenä ja osottaen silmillään ovea, jonka ääressä Sonja oli, sekä tahtoen kohottautua.
— Makaa hiljaa! huusi Katerina Ivanovna hänelle.
Mutta uskomattomasti ponnistaen onnistui hänen nojautua toista kättään vastaan. Hän tuijotti hetken hurjasti tyttäreensä, ikäänkuin tuntematta häntä. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Sonjaa moisissa pukimissa. Nyt ensi kerran näki hän hänet alennettuna, turmeltuna, huutavan räikeästi puettuna ja häpeisenä — ikäänkuin kärsivällisesti odottamassa sitä hetkeä, jolloin hänen vuoronsa tulisi jättää hyvästi kuolevalle isälleen. Hänen kasvoistaan saattoi lukea loppumatonta kärsimistä.
— Sonja! Tyttäreni! Anna anteeksi! huusi Marmeladov aikoen ojentaa kätensä häntä kohti, mutta hän menetti tukensa, joutui pois tasapainosta ja putosi sohvalta pää edellä lattialle. Juostiin apuun, hän nostettiin ja pantiin uudelleen sohvalle, mutta hän teki jo kuolemaa. Sonja huudahti, juoksi hänen luokseen, syleili häntä ja pyörtyi. Marmeladov kuoli tyttärensä käsiin.