— Vihdoinkin hän on saavuttanut päämääränsä! huudahti Katerina Ivanovna katsellen miehensä ruumista. — Mutta mitä nyt? Miten saan hänet hautaan? Ja mistä saan pienokaisille ruokaa huomenna?
Raskolnikov astui Katerina Ivanovnan luo.
— Katerina Ivanovna, alkoi hän, — viime viikolla kertoi miesvainajanne minulle koko entisen elämänsä kaikkine yksityiskohtineen. Minä vakuutan teille, että hän puhui teistä haaveellisella kunnioituksella. — Siitä illasta saakka, jolloin sain tietää, miten hän rakasti teitä kaikkia ja miten hän erityisesti rakasti ja kunnioitti teitä, Katerina Ivanovna, onnettomasta heikkoudestaan huolimatta, siitä illasta saakka olimme me ystävät… Suvaitkaa siis minun nyt … auttaa . .. tehdä ystävä-vainajalleni viimeinen palvelus. Kas tässä … on kaksikymmentä ruplaa … jos teillä on mitään apua … niin … minä … sanalla sanoen, minä palaan aivan varmasti … tulen jo ehkä huomenna… Hyvästi!
Hän kiiruhti ulos tunkeutuen joukon läpi; mutta portaissa kohtasi hän äkkiä Nikodin Fomitshin, joka myös oli saanut kuulla onnettomuudesta ja itse henkilökohtaisesti halusi tavata henkilöt. Vaikkakaan he eivät olleet nähneet toisiaan sitten kuin polisikonttorissa, tunsi Nikodin Fomitsh hänet kuitenkin heti ensi silmäyksellä.
— Ah, oletteko te täällä? kysyi hän.
— Hän on kuollut, vastasi Raskolnikov. — Lääkäri oli täällä, pappi myös, aivan kuin tulikin. Älkää saattako tuota vaimoraukkaa kovin levottomaksi, hänellä on hinkuyskä… Tehän olette hyvä ihminen, tiedänhän minä sen… lisäsi hän pilkallisesti katsellen häntä suoraan silmiin.
— Mutta miten te olettekaan tahrautunut vereen, huomautti Nikodin
Fomitsh, joka kynttilän valossa näki muutamia vereksiä veren jälkiä
Raskolnikovin liivillä.
— Niin, minä olen tahrautunut … minä olen vallan täynnä verta!… lausui Raskolnikov omituisella äänenpainolla, nauroi sitten, nyökäytti päätään ja läksi portaita alas.
Hän kulki vitkalleen, kuumemaisen liikutettuna ja ollenkaan aavistamatta hänelle äsken auenneen täyden ja mahtavan elämän synnyttämää uutta, syvää tunnetta. Tätä tunnetta voi hän verrata siihen, mitä kuolemaantuomittu tuntee äkkiä ja odottamatta tullessaan armahdetuksi. Keskellä portaita tapasi pappi hänet kotiin mennessään. Raskolnikov antoi hänen kulkea ohitsensa ja he erosivat vaijeten toisistaan. Päästyään sitten viimeisille askelille, kuuli hän äkkiä nopeita askeleita takaansa; joku koetti saavuttaa häntä. Se oli Polenka; hän juoksi hänen jälkeensä ja huusi: "Kuulkaa, kuulkaa!"
Raskolnikov kääntyi. Tyttö oli pysähtynyt porrasta ylemmäs, aivan suoraan hänen eteensä. Pihalta tunkeutui sinne heikko valo. Raskolnikov voi erottaa lapsen pienet, laihat, mutta rakastettavat kasvot, jotka hymyilivät hänelle ja katselivat häntä lapsellisella ilolla. Hänellä oli asiaa, mikä varmasti miellytti häntä itseään.