— Kas niin! sanoi hän päättävästi ja juhlallisesti. — Pois harhanäöt, pois tuska, pois kaikki aivohäiriöt!… Onhan toki elämääkin! Enkö ehkä olekaan nyt elänyt? Elämäni ei ole kuollutta tämän vanhan naisen parissa!… Jumala lahjoittakoon hänelle taivaan valtakunnan ja sitten olemme valmiit, äiti hyvä! Laittaudu lepoon! Nyt alkaa järjen ja valon … tahdon ja voimien valtakunta … ja sittenpä näemme! Koettakaammepa kerrankin voimiamme! lisäsi hän kehottavasti ikäänkuin kääntyen jotakin pimeän voimaa vastaan… — Ja minä olin jo antautua!…
"… Heikko olen vielä tällä hetkellä, mutta … minusta tuntuu siltä kuin olisi sairaus jo hälvennyt. Minä kyllä tiesin sen katoavan äsken ulos tullessani. Mutta Patshinkovin talohan, totta vieköön, on tästä vain parin askeleen päässä. Luonnollisesti menen minä nyt Rasumihinin luokse, vaikka hän asuisi kauvempanakin … hän voittakoon siten vetonsa! Hänkin ilostuu; ja jos hän alkaisi pitää hauskaa minun kustannuksellani … ei se tee mitään. Mutta voimia, voimia minä tarvitsen; ilman voimia en kykene mihinkään; mutta fysillistä voimaa saa vain tahdonvoiman avulla — sitä he eivät tiedä", lisäsi hän ylpeästi ja itsetietoisesti ja kulki, vaikka vielä vaivoin voi päästä, sillan yli. Hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa kasvoivat huomattavasti, jo seuraavana hetkenä oli hän vallan toinen ihminen. Mitä oli tosiaan tapahtunut, mikä siinä määrin muutti hänet? Hän ei todenteolla itsekään sitä tiennyt; hänen kävi kuten sen, joka tarttuu oljenkorteen pelastuakseen; hänestä tuntui siltä kuin voisi hänkin vielä elää, ikäänkuin vielä olisi elämää, kuin ei hänen elämänsä vielä olisi kuollut yhdessä vanhuksen kera. Mutta ehkä oli hän myös kiiruhtanut tätä johtopäätöstä — mutta sitä ei hän nyt ajatellut.
"Ja Herran orjan, Rodionin, puolesta hän rukoilee", johtui hänen mieleensä äkkiä… "no, sehän voi … joka tapauksessa!…" lisäsi hän nauraen itsekin poikamaiselle päähänpistolleen. Hän oli mitä paraimmassa mielentilassa.
Rasumihinin hän löysi pian; Potshinkovin talossa tunnettiin jo uusi vuokralainen ja portinvartija osotti hänelle heti tien. Jo ennenkuin hän oli päässyt puoliväliin portaita, saattoi hän kuulla melun ja suuremman seuran vilkkaan keskustelun. Porrastoon johtava ovi oli auki; saattoi kuulla riitaa ja vilkasta keskustelua. Rasumihinin huone oli jotenkin suuri ja siellä oli noin viisitoista henkilöä. Raskolnikov pysähtyi ulommaiseen huoneeseen. Täällä lautaseinän takana askarteli kaksi emännän palvelustyttöä kahden, suuren keittiön, lautasten ja vatien kera, joissa oli kylmiä ruokia ja piirakoita. Raskolnikov kutsutti Rasumihinin puheilleen; tämä ihastui ikihyväksi nähdessään hänet; jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli juonut tavattoman paljon ja vaikka hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin, ei hän silti ollut kaukana moisesta tilasta tällä kerralla.
— Kuule, sanoi Raskolnikov, — olen vain tullut sanomaan sinulle, että sinä olet voittanut vetosi ja ettei kukaan todellakaan tiedä, mitä jollekin voi tapahtua. Mutta sisään en voi tulla, sillä olen niin väsyksissä että olen kaatua. Ja hyvää iltaa nyt ja hyvästi. Mutta tule luokseni huomenna!…
— Tiedätkö mitä, minä seuraan sinua! Kun sinä itse sanot olevasi väsyksissä niin että…
— Entä vieraasi? Mikä tappurapää se oli, joka aivan äsken katseli tänne?
— Hänkö? … Piru sen tietäköön! Ehkä joku sedän tuttavista… Minä jätän sedän heidän pariinsa, hän on oivallinen ihminen; vahinko vain, ettet nyt voi tehdä hänen tuttavuuttaan. Muuten vieköön heidät vaikka piru! He eivät nyt kaipaa minua ja minusta tuntuisi suloiselta saada vilpastuttaa itseäni hieman; sillä sinä olet tullut sopivaan aikaan, veli hyvä, pari minuuttia vielä ja minä olisin, Jumala paratkoon alkanut käydä heidän kimppuunsa. He puhuvat kaikki senkin sekasotkua … sinä et voi edes kuvitellakkaan, mitä hullutuksia ihmiset voivat sepustella! Mutta muuten, miksikä ei? Emmekö mekin ole puhuneet monta tyhmyyttä keskenämme? Puhukoot he nyt vain, ehkä he myöhemmin tekevät sitä vähemmän. Istuuduhan hetkeksi, minä kutsun Sosimovin tänne!
Sosimov kiirehti jotenkin nopeasti Raskolnikovin luo; hyvin saattoi huomata, että hän oli sangen utelias; mutta kasvonsa kirkastuivat heti.
— Nyt on heti mentävä vuoteelle! selitti hän päättävästi, katsellen nopeasti sairasta, — ja jos mahdollista, nautittava jotakin yöksi. Tahdotteko? Olen jo etukäteen pitänyt huolta jostakin … pienestä pulverista.