— Kernaasti omasta puolestani vaikka kohta, vastasi Raskolnikov.
Pulveri nautittiin heti paikalla.
— Teetpä hyvin seuratessasi häntä, sanoi Sosimov Rasumihinille; —kyllähän näemme, millainen tila on huomenna; tänään ei se ole kovinkaan huono, aamupäivästä lähtien on tapahtunut suuri muutos. Oppia ikä kaikki!
— Tiedätkö, mitä Sosimov kuiskasi lähtiessämme? puheli Rasumihin heidän astuessaan kadulle. — Sanonpa sinulle kaikki kerrallaan, veli hyvä, sillä kaikki he ovat narreja! Sosimov antoi toimekseni puhella kanssasi matkalla ja saattaa sinut myös puhelemaan ja että minä sitten kertoisin kaikki hänelle … hänellä on päähänpisto … hän nimittäin uskoo … sinä olet hullu tai ainakin sangen lähellä sitä. Ajattelehan moista! Ensiksi olet sinä kolme kertaa järkevämpi häntä; toiseksi voit sylkeä kaikelle hänen puheelleen, ellet ole hullu; ja kolmanneksi on tuo lihamöhkäle, jonka erikoisalana todellisuudessa on kirurgia, nyt alkanut tutkia mielisairauksia, ja mitä sinuun tulee, on tämänpäiväinen keskustelu Sametovin kera saattanut hänet täydellisesti uskomaan ettei sinun laitasi ole vallan hyvä.
— Onko Sametov kertonut sinulle kaikki?
— Kyllä, kaikki, ja siinä hän teki hyvin. Nyt minä käsitän kaikki täydelleen, Sametov myös… No, sanalla sanoen, Rodja, … seikka on se … minä olen nyt hieman juovuksissa … mutta eihän siitä haittaa … seikka on se, että tuo ajatus … sinä käsität minut? … että sinä todella sait heidät purasemaan … käsitätkö? Mutta kukaan heistä ei rohjennut lausua sitä ääneensä, koska se sentään olisi ollut liian tyhmää; mutta kun he vihdoin saivat käsiinsä tuon maalarin, silloin särkyi saippuakupla ja koko hullutus haihtui savuna tuuleen. Mutta miksi ovat he myös sellaisia aaseja? Minä hieman rökitin Sametovia siinä tilaisuudessa … mutta se jääköön meidän salaisuudeksemme, veli hyvä; minä pyydän, ettet anna hänen ollenkaan huomata, että asia on sinulla selvillä; hän on arkatuntoinen, olen huomannut. Tuo Ilja Petrovitsh todellisuudessa oli syypää, kaikkeen! hän käytti silloin polisikonttoorissa voimattomuuttasi hyväksensä, mutta hän on myöhemmin hävennyt menettelyään, sen tiedän…
Raskolnikov kuunteli himokkaasti. Rasumihin löpisi kaikki juovuspäissään.
— Minä pyörryin silloin, syystä että siellä oli niin kuuma ja että siellä oli niin inhoittava öljyvärin löyhkä, sanoi Raskolnikov.
— Sitä ei sinun tarvitse selittää! Eipä siinä väri yksin ollut syynä: jo kuukausi sitten aiheutti se aivotulehduksen, sen voi Sosimov todistaa. Mutta siitä ei sinulla voi olla käsitystäkään, miten tuo poika on nolattu! Hän sanoo etten minä ole tuon ihmisen pikkusormenkaan arvonen … hän tarkottaa sinua! Hän on toisinaan, veli hyvä, hyvätunteinen. Mutta tämänpäiväinen opetus Kristallipalatsissa, se oli jotakin erinomaista! Sinä et ehkä tiedä, että saatoit hänet alussa sellaiseen tuskaan, että hän oli vähällä saada halvauksen? Sinähän pakotit hänet melkeinpä uskomaan tuota hullutusta ja sitten ikäänkuin näytit kielesi hänelle: "No, oletko nyt kuullut?" — Se oli oivallista! Hän on nyt aivan nolattu, aivan masennettu! Jumal'auta, se oli erinomaista, aivan oikein heille! Vahinko vain, etten minä ollut mukana. Hän nyt vallan kaihosi sinua. Porfyrius haluaa myös tutustua sinuun.
— Vai niin … hänkin… Mutta miksi ovat he jo luulleet minua hulluksi?