— Niin, näetkö, ei aivan hulluksi. Näyttää siltä kuin olisin jo puhunut liiaksi sinulle, veli hyvä… Sosimov oli nimittäin jo ennen kiinnittänyt huomiotaan siihen, että ainoastaan tämä seikka sinua huvitti; nyt se on selvillä, miksi; nyt, kun tunnemme kaikki seikat … miten kaikki sillä kertaa suututti sinua ja kietoutui sairauteesi… Olen nyt hieman juovuksissa, veli hyvä, mutta hänellä on nyt, piru vieköön, omat ajatuksensa … sanon vain sinulle, että hän on antautunut tutkimaan mielisairauksia. Mutta sinähän voit sylkeä moiselle…
He vaikenivat molemmat hetken ajan.
— Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov, — tahdonpa sanoa sinulle jotakin; olin äsken erään kuolleen, virkamiehen luona, joka äsken kuoli … annoin pois kaikki rahani … ja sitäpaitsi suuteli minua äsken eräs olento, joka, vaikkakin oli tappanut jonkun … sanalla sanoen … näin siellä toisenkin olennon … hänellä oli tulipunanen sulka … sitäpaitsi en enään tiedä, mitä sanon; olen sangen heikko, tue minua nyt … kas, siinähän portaatkin ovat…
— Miten sinun laitasi on? Miten sinä voit? kysyi Rasumihin pelästyneenä.
— Pääni pyörii, mutta ei se ole se; tunnen itseni niin raskasmieliseksi, niin synkkämieliseksi, aivan kuin nainen … se on toden totta! — Kas, mitä se on? Katso, katso!
— Mitä?
— Etkö sinä näe? Huoneessani on tulta, näetkö, raosta…
He olivat viimeisen edellisellä portaalla emännän huoneustossa ja, siitä voi tosiaan nähdä, että Raskolnikovin huoneessa oli tulta.
— Omituista!… Ehkä Nastasja on siellä? huomautti Rasumihin.
— Hän ei ole siellä koskaan tähän aikaan, hän on jo sitäpaitsi kauvan nukkunut; mutta … samapa tuo!… Hyvästi!