— Mikä sinun on? Minä tietysti seuraan sinua, niin menemme kahtesin!…
— Minä kyllä tiedän, että me menemme yhdessä, mutta minä tahtoisin mielelläni pusertaa kättäsi tässä ja lausua sinulle jäähyväiset. No, ojenna minulle kätesi, hyvästi!
— Miten sinun laitasi on, Rodja?
— Ei mitään … tule vain, saat olla todistajana…
He kulkivat portaita ylös ja Rasumihin kummasteli, eikö Sosimov lopultakin voinut olla oikeassa. — "Ah, minä olen vain saattanut hänet puheillani rauhattomaksi!" mutisi hän itsekseen. Äkkiä lähetessään ovea kuulivat he ääniä huoneesta.
— Niin … mitä se mahtaa olla? huudahti Rasumihin.
Raskolnikov oli ensimäisenä oven ääressä, hän tempasi sen sepposen selälleen ja seisoi kuin kiinni kasvanut kynnyksellä.
Äiti ja sisar olivat sohvalla ja olivat odottaneet häntä jo puolitoista tuntia. Mistä se johtuikaan, että hän oli kaikkein vähimmin odottanut heitä, ollenkaan ajattelematta heitä, vaikka hän juuri tänään oli saanut tietää, että he olivat lähteneet matkalle, että he voivat tulla joka hetkenä! Odotellessaan, olivat he kyselleet Nastasjaa. Hän seisoi vielä heidän edessään ja hän oli heille kertonut kaikki, kaikki pienemmätkin yksityisseikat. He pelästyivät tavattomasti saadessaan kuulla, että Raskolnikov oli juossut tiehensä tänään ja Nastasjan kertoessa hänen houreitaan. "Jumala paratkoon, mitä hänestä on mahtanutkaan tulla!" Molemmat itkivät, molempia painoi surun ja huolten taakka tänä puolentoista tunnin odotusaikana.
Ilohuuto tervehti Raskolnikovin tuloa. Molemmat kiiruhtivat häntä vastaan. Mutta hän seisoi kuin elotonna; äkkinäinen kamala muisto iski häneen kuin salaman isku. Hänen kätensä eivät kohonneet syleilyyn. Hänellä ei ollut voimia siihen. Äiti ja sisar painoivat häntä sydäntään vastaan, suutelivat häntä, nauroivat, itkivät… Hän astui askeleen, horjui … ja vaipui tainnoksissa maahan.
Kauhua, huutoja, valitushuutoja, voivottelua!… Rasumihin, joka seisoi kynnyksellä, syöksyi huoneeseen, otti sairaan voimakkaille käsilleen ja laski hänet seuraavana hetkenä sohvalle.