— Ei se merkitse mitään, ei merkitse kerrassaan mitään! huusi hän äidille ja sisarelle. — Se on vain pyörtymys, vain pikkuseikka! Lääkäri sanoi aivan äskettäin, että hän oli paljon parempi, melkeinpä terve! Tuokaa vettä! No, kas nyt hän jo tointuu, hänhän on jo taas tullut tajuihinsa!
Rasumihin tarttui Dunetshkan käteen, mutta niin, että oli miltei kääntää sen sijoiltaan, ja taivutti häntä että hän näkisi, että Raskolnikov jo oli tajuissaan. Äiti ja sisar katselivat kiitollisina Rasumihinia aivan kuin tunnettua; hehän olivat jo kuulleet Nastasjalta, mitä tämä "ketterä, nuori mies", kuten Pulcheria Alexandrovna Raskolnikov samana iltana kutsui häntä luottavasti keskustellessaan Dunjan kera, oli ollut heidän Rodjalleen hänen sairautensa aikana.
KOLMAS OSA.
I.
Raskolnikov nousi ja istuutui sohvalle.
Hän viittasi heikosti Rasumihinille että tämä lopettaisi sen sekalaisen ja kiihkeän lohdutusperusteitten tulvan, minkä tämä oli suunnannut hänen äitiinsä ja sisareensa, otti molempain kädet omiinsa ja katseli vaijeten heitä kumpaakin vuoroonsa. Äiti pelkäsi hänen katsettaan. Siinä katseessa kuvastui voimakas kärsimyksen tunne sekä samalla jotakin kivettynyttä, melkeinpä mieletöntä. Pulcheria Alexandrovna alkoi itkeä.
Avdotja Romanovna oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.
— Menkää kotiinne … hänen kerallaan, lausui Raskolnikov värisevällä, heikolla äänellä samalla osottaen Rasumihinia, — huomenna, kaikki huomenna… Kauvanko sitten tulitte?
— Tulimme illalla, Rodja, vastasi Pulcheria Alexandrovna; — juna myöhästyi paljon. Mutta, Rodja, nyt en minä lähde luotasi mistään hinnasta! Minä jään tänne yöksi…
— Älkää kiusatko minua! sanoi Raskolnikov viitaten kädellään pois päin.