— Dunja, jatkoi Raskolnikov voimiaan ponnistellen, — minä en pidä tästä naimiskaupasta ja siksi saat sinä karkottaa Lushinin, jo ensi sanoja puhuessasi hänen kanssansa, huomenna. Minä en enää tahdo nähdä häntä, enkä myös kuulla hänestä mitään!
— Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna.
— Ajattele, mitä sanot, veliseni, sanoi Avdotja Romanovna tulisesti, mutta hillitsi itsensä heti. — Sinä et nyt ehkä täysin kykene … sinä olet väsyksissä, sanoi hän lempeästi.
— Sinä luulet minun hourailevan? En, sitä en tee … sinä menet naimisiin tuon Lushinin kanssa ainoastaan minun tähteni, mutta minä en tahdo ottaa vastaan mitään uhria. Ja siksi sinä kirjotat hänelle huomenna ja purat siteesi … huomenna varhain haluan lukea, mitä olet kirjottanut ja sillä hyvä!
— Sitä en minä voi! huudahti loukattu tyttö. — Millä oikeudella…
— Dunetshka, sinäkin olet niin tulinen, älä sano mitään enää … etkö sinä näe… sanoi pelästynyt äiti koettaen rauhottaa Dunjaa. — Ah, lähtekäämme mieluummin.
— Hän hourii! huudahti Rasumihin, joka ei vieläkään ollut vallan selvä. — Miten hän muuten uskaltaisi?… Huomenna ovat kaikki nuo hullutukset tipotiessään… Mutta tänään ajoi hän hänet todella ovesta ulos, se on totta. No, ja toinen suuttui … mutta lopuksi sai hän kuitenkin laittautua tiehensä häntä koipien välissä.
— Se on siis totta?
— Me tapaamme huomenna, veliseni, sanoi Dunja säälivästi, — tule, äiti … hyvästi, Rodja!
— Kuule, sisar! huusi Raskolnikov kooten viimeiset voimansa. — Minä en puhu pyörryksissä. Tämä naiminen … on alhainen teko. Vaikkakin minä olen lurjus, niin et sinä silti saa yhtä meistä … olkoonpa niinkin, että minä olen arvoton … mutta en suostu siihen, että sisarestani tulee samallainen. Joko minä tai Lushin … menkää nyt!…