— Sinä olet varmaankin tullut hulluksi, senkin itsevaltias! raivosi Rasumihin. Mutta Raskolnikov ei vastannut, ehkei voinutkaan enää vastata. Hän laskeutui sohvalle ja kääntyi vallan väsyneenä seinään päin. Avdotja Romanovna katseli tarkkaavasti, hänen mustat silmänsä salamoivat; Rasumihin vavahti tämän silmäyksen edessä. Pulcheria Alexandrovna seisoi siinä kuin halvauksen saaneena.
— Minä en voi mitenkään lähteä täältä! kuiskasi hän Rasumihinille. —Minä jään tänne … tavalla tai toisella. Tahdotteko saattaa Dunjan kotiin?
— Te turmelette koko asian! vastasi Rasumihin kuiskaten ja liikutettuna. — Menkäämme ainakin portaille. Nastasja, valoa! Minä vannon teille, sanoi hän oven takana vielä puoleksi kuiskaten, — että hän hetki sitten oli hyökätä meidän, minun ja lääkärin, kimppuun! Ymmärrättekö … lääkärinkin! Ja tämä pelasti itsensä ainoastaan pois lähtemällä. Mutta minä menin tänne alas pitääkseni häntä silmällä, mutta sillävälin hän pukeusi ja juoksi käsistämme. Jos te nyt enemmän hääritte hänen kanssaan, kykenee hän yöllä juoksemaan tiehensä ja saattamaan jotakin pahaa itselleen…
— Ah, mitä te puhutte!
— Avdotja Romanovnan on myös mahdotonta olla yksinään noissa kalustetuissa huoneissa. Ajatelkaa, mikä talo se on! Olisipa tuo lurjus, Pietari Petrovitsh, voinut vuokrata teille paremmankin asunnon … muuten sanon teille, että olen hieman juovuksissa … ja siksi olen niin hävytön; mutta älkää siitä huoliko…
— Mutta minäpä menen tämän emännän luo ja pyydän hänen suomaan minulle ja Dunjalle jokin nurkka täksi yöksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna itsepäisesti. — En voi antaa hänen olla yksinään, sitä en voi.
He seisoivat portailla aivan emännän oven edustalla; Nastasja seisoi porrasta korkeammalla ja näytti heille valoa. Rasumihin oli sangen liikutettu; äsken saattaessaan Raskolnikovia kotiin oli hän vielä aivan terve ja ilonen, huolimatta siitä suuresta juoma-aineitten paljoudesta, jonka hän oli nauttinut. Mutta hänen nykyinen tilansa oli melkein tajuttomuutta … hänestä tuntui siltä kuin olisi nyt kaikki minkä hän oli tähän asti juonut, vielä kerran noussut hänen päähänsä kaksi kertaa voimakkaampana. Hän piti molempia naisia kädestä, esitti heille kaikellaisia mahdollisia järkisyitä ja jotta he panisivat sitä suuremman painon hänen sanoilleen, puristi hän jotain sanoessaan heidän käsiään niin että oli miltei musertaa ne kuin ruuvipuristimessa. Hän melkein nieli Avdotja Romanovnan katseillaan vähääkään ujostelematta. Tämän tästä tempoivat he kivistäviä käsiään hänen suurista, luisevista käpälistään, mutta hän ei huomannut, miksi he sitä tekivät, vaan tarttui niihin entistään lujemmin. Jos he olisivat tällä hetkellä pyytäneet häntä heittäytymään pää edellä portaista alas tehdäkseen heille siten palveluksen, olisi hän tehnyt sen viivyttelemättä ja vastarinnatta. Pulcheria Alexandrovna huomasi heti, huolimatta huolistaan Rodjan tähden, että tuo nuori mies oli liian kiihkeä ja että hän puristi hänen kättään kovasti. Mutta koska Rasumihin oli hänen mielestään pitänyt huolta heistä kuin jokin jätti, ei hän ollut kiinnittävinään huomiotaan hänen mahtavaan olemukseensa. Avdotja Romanovna tunsi samaa huolta Rodjan tähden kuin äiti, mutta vaikkakaan hän ei ollut pelkuri luonnostaan, synnyttivät Rasumihinin silmät, joissa paloi hurja tuli, silti hänessä sellaisen pelon ja kauhistuksen, että ainoastaan se horjumaton luottamus häneen, minkä Nastasjan kertomus oli synnyttänyt, pidätti häntä juoksemasta tiehensä ja ottamasta äitiä kerallaan. Hän ymmärsi sitä paitsi, ettei hän ennättäisi paeta Rasumihin käsistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo hieman rauhottunut. Rasumihin taisi nimittäin, epänormalista tilastaan huolimatta, saattaa heidät käsittämään olosuhteet ja he ymmärsivät heti, kenen kanssa he olivat tekemisissä.
— Emännänkö luo? Mahdotonta … tyhmyyksiä! vastasi hän Pulcheria Alexandrovnalle päättävästi. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa hänen äitinsä … niin saatte hänet raivoon, jos te jäätte tänne, ja hitto silloin tietäköön mitä voi tapahtua! Kuulkaa nyt, mitä minä teen. Nastasja jää hetkeksi hänen luokseen ja minä saatan teidät kotiinne, sillä te ette voi yksin kulkea kadulla tähän aikaan yöstä. Siinä suhteessa on Pietarissamme … mutta se riittäköön! Sitten juoksen minä heti takasin tänne ja annan teille kunniasanani kautta neljännestunnin kuluttua tiedon siitä, miten hänen laitansa on, nukkuuko hän, j.n.e. Sitten, kuuletteko, juoksen minä kotiin … siellä kotona on vieraita ja he ovat kaikki juovuksissa … noudan Sosimovin, lääkärin, joka hoitaa häntä … hän ei koskaan juovu … laahaan hänet kanssani tänne Rodjan luo ja palaan sitten heti teidän luoksenne. Te saatte siis kaksi kertaa tietoja tunnin kuluessa … ja lisäksi lääkäriltä; te ymmärrätte, lääkäriltä itseltään, ei yksistään minulta! Jos asianlaita olisi huono, niin vannon saattavani teidät takasin tänne, mutta jos se on hyvä, niin tulee teidän paneutua levolle. Minä vietän koko yön etehisessä, jottei hän huomaisi mitään; Sosimovin annan sitävastoin nukkua emännän asunnossa koko yön, jotta hän olisi aina saatavana. Kumman tarpeessa te paremmin uskotte hänen olevan, teidänkö vai lääkärin? Joka tapauksessa on kai lääkäri hyödyllisin, eikö totta? Menkäämme siis nyt kotiin! Emännän luo ette voi päästä; minä ehkä voisin, mutta ette te, hän ei laskisi teitä sisään, syystä että … no, syystä että hän on tyhmä. Hän olisi mustasukkanen teille, Avdotja Romanovna sekä myös teille … mutta aivan varmasti Avdotja Romanovnalle; hänellä on sangen oikullinen luonne!… Mutta … minä olen myös niin tyhmä … jättäkäämme tämä! Tulkaa nyt! Luotatteko minuun?… Luotatteko minuun, vai ettekö?
— Lähtekäämme, äiti, sanoi Avdotja Romanovna, — hän pitää lupauksensa. Hän on jo kerran ennen pelastanut veli Rodjan hengen; ja jos lääkäri todella suostuu olemaan täällä yötä, mikä voi olla parempaa?
— Niin, niin … te … te ymmärrätte minua, syystä että te olette … enkeli! huudahti Rasumihin ihastuneena. — Lähtekäämme. Nastasja, lähde heti ylös hänen luokseen ja jää sinne kynttilöinesi. Neljännestunnin kuluttua olen täällä takasin…