Pulcheria Alexandrovna ei tosin ollut vielä vallan vakuutettu, mutta hän ei enää estellyt enempää. Rasumihin tarjosi heille molemmille käsivartensa ja veti heidät portaita alas. Äiti epäili kuitenkin vielä… "Vaikkakin hän on hyvä ja reipas, voiko hän tosiaan pitää lupauksensa?… Moisessa tilassa?…"
— Ah … minä ymmärrän, te luulette syystä että olen tällaisessa mielentilassa! keskeytti Rasumihin hänet ajatuksissaan aivan kuin hän olisi arvannut, mitä Pulcheria Alexandrovna ajatteli, samalla ottaen pitkine säärineen sellaisia askeleita, että naiset vaivoin voivat seurata häntä, mitä hän ei muuten ollenkaan huomannut.
— Tyhmyyksiä! Se on, minä olen niin juovuksissa kuin renttu; älkää siitä huoliko; se ei johdu siitä, että olen juonut … vasta teidät nähdessäni kohosi höyry päähän… Mutta mitä minuun tulee, älkää siitä surua kantako; minä sanon, etten ole teidän arvosenne … en ole vähimmälläkään tavalla teidän arvosenne! Saatettuani teidät kotiin kaadan heti pari sangollista vettä niskaani tämän kanavan kohdalla ja sitten olen taas selvä. Jospa te tietäisitte, miten paljon minä pidän teistä kummastakin … älkää naurako, älkää suuttuko minulle! Minun puolestani saatte suuttua kaikille muille, minulle ette vain; minä olen Rodjan ystävä, olen siis myös teidän ystävänne. Sanonpa teille … minä aavistin sitä … jo edellisenä vuonna, eräänä hetkenä … muuten … minulla ei ole ollut aavistustakaan, tehän olette ilmestyneet niin äkkiä kuin taivaasta! Minä en tietystikään voi nukkua koko yönä… Tuo Sosimov pelkäsi että hänestä voisi tulla hullu … siksi ei häntä saa suututtaa…
— Mutta mitä te sanotte? huudahti äiti.
— Onko lääkäri tosiaan sanonut niin? kysyi Avdotja Romanovna pelästyneenä.
— Hän sen on sanonut mutta se ei ole totta, se ei ole ollenkaan totta. Antoipa hän Rodjalle lääkettäkin, hieman pulveria, minä näin sen itse … ja sitten tulitte te kaikki?… voih! Jospa olisitte tulleet huomenna sen sijaan! Se oli hyvä, että ainakin läksimme tiehemme! Tunnin kuluttua antaa Sosimov itse teille tietoja. Hän ei ole juovuksissa!… Silloin en minäkään enää ole sitä… Miksi joinkaan minä noin rajusti! Sen tein siitä syystä, että alkoivat riidellä kanssani … senkin kirotut ihmiset! Minä olin jo vannonut olevani kiistelemättä kenenkään kanssa!… Millaisia tyhmyyksiä he esittävätkin!… Olimmepa vähällä ruveta tukkanuottasillekin. Setäni jäi kotiin, hän saa olla isäntänä… Ajatelkaahan, he puolustivat yksilön täydellistä persoonattomuutta ja pitivät sitä korkeimpana ihanteenaan. Ihmisen tulee olla mahdollisimman vähän alkuperäinen, olla mahdollisimman vähän kaltaisensa. He pitivät sitä suurimpana edistysaskeleena. Jospa heidän puheensa edes olisivat olleet heidän omia ajatuksiaan, mutta…
— Kuulkaa, keskeytti Pulcheria Alexandrovna, mutta se saattoi hänet vain kiihkeämmäksi.
— Niin, mitä te luulettekaan! huudahti Rasumihin vielä kuuluvammin. — te kai luulette, että minä kiivastuin, vain siksi että toiset rähisivät? Tyhmyyttä … minä pidänkin siitä, että puhutaan hieman tuuleen. Puhuminen ja valehteleminen ovat ihmisen ainoa etuoikeus, se on se ainoa seikka, joka nostaa hänet muita korkeammalle. Se joka valehtelee, lähentelee totuutta! Minä olen ihminen … sillä minä valehtelen. En ole koskaan lausunut yhtä ainoatakaan totuutta ilman että olisin sitä ennen valehdellut neljätoista, viisitoista kertaa … ja se on jossain määrin kiitettävääkin. Mutta me emme osaa valehdella itsenäisesti, alkuperäisesti! Sen, joka valehtelee minulle, tulee tehdä se omalla tavallaan, ja minä suutelen häntä silloin siitä. Itsenäinen, alkuperäinen vale on joka tapauksessa parempi kuin vieras, matkittu totuus. Ensimäisessä tapauksessa on puhuja ainakin ihminen, jälkimäisessä tapauksessa korkeintaan papukaija. Totuuteen tulemme kuitenkin vihdoinkin … kunhan ei vaan ajeta karille elämässä … siitä on esimerkkejä. No, mitä olemme me tosiaan nyt? Me olemme kaikki, kaikki poikkeuksetta … tieteeseen, kehitykseen, ajatuskykyyn, keksintöihin, ihanteisiin, toivomuksiin, vapaamielisyyteen, järkevyyteen, kokemukseen ja kaikkeen muuhun nähden … vain ensi luokalla, valmistavalla luokalla. Meitä huvittaa leikkiä toisen järjellä … kaivautua siihen! Eikö niin ole asian laita? Enkö ole oikeassa? huudahti Rasumihin pudistellen ja puristellen molempien naisien käsiä. — Eikö totta?
— Ah, Jumalani … sitä en tiedä, sanoi Pulcheria Alexandrovna parka.
— Kyllä, kyllä … vaikkakaan en ole vallan samaa mieltä kanssanne, lisäsi Avdotja Romanovna vakavasti, mutta oli äkkiä pakotettu huudahtamaan ääneensä, sillä niin kovasti oli Rasumihin tällä kerralla puristanut hänen kättään.