— Kyllä? Te sanotte kyllä? No, silloin olette te … te olette… huudahti Rasumihin ihastuneena, — kaiken hyvän, kaiken puhtaan, kaiken järjen — ja kaiken täydellisyyden lähde! Antakaa minulle kätenne, antakaa se minulle … te myös, tahdon suudella käsiänne tässä, heti, polvillani!

Ja hän polvistui kadulle, joka onneksi oli väestä tyhjä.

— Lopettakaa toki!… Tehkää hyvin, mitä Te teette? huudahti Pulcheria
Alexandrovna vallan suunniltaan joutuneena.

— Nouskaa, nouskaa! sanoi Dunja hymyillen, mutta kuitenkin hieman rauhattomana.

— Sitä en tee mistään hinnasta ennenkuin oijennatte minulle kätenne. Kas niin, nyt on hyvä, nyt minä nousen ja jatkamme matkaa. Minä olen onneton hutilus, minä en ole teidän arvosenne, minä olen juovuksissa … minä häpeän … en minä ole kyllin arvokas pitämään teistä … mutta notkistamaan polviani … se on jokaisen velvollisuus, ellei hän vielä ole täydellinen lurjus. Ja minä olen notkistanut polveni!… Tuossa on talo, jossa tulette asumaan… Rodion oli todellakin oikeassa heittäessään ulos Pietari Petrovitshin … sillä, miten on hän rohjennut vuokrata teille asunnon täällä? Sehän on skandali! Tiedättekö, kutka täällä tapaavat asua? Ja te olette hänen morsionsa? No, silloinpa sanon teille, että… Teidän sulhasenne — on lurjus!

— Kuulkaahan, herra Rasumihin, te unohdatte… alkoi Pulcheria
Alexandrovna.

— Aivan oikein, te olette oikeassa, minä unohdin … minä häpeän! sekaantui Rasumihin katuvaisena hänen puheeseensa… — Mutta … mutta … te ette saa suuttua siitä syystä että minä sen sanoin! Sillä minä puhun avomielisesti, enkä ollenkaan siitä syystä … hm!… Se oli katalaa! Sanalla sanoen, en sen vuoksi että minä olen … hm, no, oli miten oli, minä en viitsi sanoa sitä… Mutta me tunsimme heti hänen sisään astuessaan, ettei hän kuulunut meidän piiriimme. Ei ollenkaan sen vuoksi että hän oli antanut parturin kähertää tukkansa, ei myöskään sen vuoksi, että hän niin kiireesti koetti saattaa järkensä lyhdyn loistamaan meille, vaan sen vuoksi, että hän on vakoilija, keinottelija, siksi että hän on juutalainen, teeskentelijä, senhän voi huomata hänestä. Te ehkä luulette, että hän on viisas? Ei, narri hän on, oikea narri! No, ja sellainen mies kelpaisi Teille? Ah, Jumalani!… Näettekö, hyvät naiset, sanoi hän pysähtyen portaille … — joskin kaikki ne, jotka tällä hetkellä ovat minun kotonani, ovat juovuksissa, niin ovat he kuitenkin järkevää väkeä kaikki; ja joskin me hieman valehtelemme … sillä minä valehtelen myös … niin valehtelemme kuitenkin itsemme lopulta totuuteen, sillä me olemme hyvällä ja jalolla tiellä. Joskin olen töykeästi esiintynyt poikiani kohtaan … niin kunnioitan heitä kumminkin; pidänpä vielä Sametovistakin, jota en kuitenkaan kunnioita … hän on vielä nuori nousukas! Niin, vieläpä tuosta päälurjus Sosimovistskin, sillä … hän on rehellinen ja ymmärtää asiansa… Mutta tämä riittäköön siitä, tahdotteko antaa anteeksi? minulle, mitä olen sanonut? Annatteko minulle anteeksi? Onko se varmaa? No, tulkaahan sitten. Tämän käytävän minä tunnen, olen ollut täällä ennenkin — juuri tässä numero kolmessa tapahtui eräs häväistysjuttu… Mutta missä on teidän huoneenne, mikä on sen numero? Numero kahdeksan? Kas niin, pankaa ovi säppiin, älkää laskeko ketään sisään. Neljännestunnin kuluttua tuon tietoja ja sitten puolen tunnin päästä tulen Sosimovin kera; saattepa nähdä miten minä kiiruhdan; hyvästi!

— Jumalani, Dunetshka, mihinkä kaikki tämä johtaa? sanoi Pulcheria
Alexandrovna kääntyen levottomasti tyttärensä puoleen.

— Rauhoittukaa, äitiseni, vastasi Dunja riisuen hatun ja viitan yltään. — Itse Jumala on lähettänyt meille tämän miehen, vaikkakin hän on tullut suoraan juomarikoplasta. Häneen voi luottaa, sen vakuutan sinulle. Eikö hän ole jo tehnyt paljoa Rodjan hyväksi?

— Ah, Dunetshka, Jumala tietäköön, tulleeko hän takasin! Miten annoin hänen viekotella itseäni lähtemään sieltä… Sitä en olisi voinut ajatella, että tapaisin hänet tällaisena, en, sitä en olisi tehnyt! Miten vihanen hän oli — aivan kuin tulomme olisi ollut hänelle vastenmielinen…