Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä.
— Ei, sitä se ei ollut ollenkaan, äiti. Te ette häntä kylliksi tarkannut, itkitte vain kaiken aikaa. Hän on vielä sangen hajamielinen ja hermostunut vaikean sairautensa vuoksi … siinä kaikki!
— Ah, tätä sairautta! Mitenkä se päättynee?… Ja miten hän puhui sinulle, Dunja! sanoi äiti katsoen tytärtään arasti silmiin aivan kuin arvatakseen hänen ajatuksiaan. Muuten hän oli jo osaksi lohdutettu sillä, että Dunja itse alkoi puolustaa veljeään ja antoi luultavasti hänelle anteeksi. — Minä olen varma siitä, että hän on toisella mielellä huomenna, lisäsi hän tutkiakseen tytärtään enemmän.
— Mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän sanoo vallan samaa huomenna … hänestä, sanoi Avdotja Romanovna; ja äiti tyytyi siihen, sillä hän pelkäsi puhua seikkaperäisemmin tästä asiasta. Dunja syleili ja suuteli häntä ja vaijeten painoi äiti tyttärensä sydämellisesti rintaansa vastaan. Sitten hän istuutui ja odotti levottomasti Rasumihinin paluuta; silloin tällöin hän salaa katseli tytärtään, joka käveli ajatuksiinsa vaipuneena ja kädet ristissä edes ja takaisin lattialla. Tämä tällainen käveleminen oli ominaista Avdotja Romanovnalle ja varoi tarkasti sekottamasta häntä ajatuksissaan.
Rasumihin oli luonnollisesti naurettava äkkinäisen, juovuksissa Avdotja Romanovnaa kohtaan syntyneen kiintymyksensä vuoksi, mutta kun tarkasteli jälkimäistä, etenkin kun hän nyt käveli huolestuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena edes ja takasin, voi Rasumihinille ehkä antaa anteeksi, lukuunottamatta hänen humalaista tilaansa.
Avdotja Romanovna oli silmään pistävä kaunotar … korkea, hyväkasvuinen, voimakas ja itsetietoinen … mikä osottausi hänen kaikissa liikkeissään siten mitenkään vähentämättä niitten pehmeyttä ja sulavuutta. Hänen kasvonsa olivat veljen kaltaset, häntä voi hyvällä syyllä kutsua kaunottareksi. Hänellä oli tummanruskea tukka, hieman vaaleampi kuin veljen, hänen silmänsä olivat melkein mustat, tuliset, ylpeät, mutta silloin tällöin joinakin hetkinä tavattoman hyväntahtoset. Vaikka hän oli kalpea, ei hän silti näyttänyt ollenkaan sairaaloiselta, hänen kasvonsa päin vastoin säteilivät terveyttä. Hänen suunsa oli jotenkin pieni, terve, punanen alahuuli oli hieman eteenpäin pistävä kuten leukakin … ainoa epäsäännöllisyys näissä sopusointuisissa kasvoissa; siitä syystä niillä olikin omituinen, hieman ylpeähkö leima. Kasvonilme oli miettiväinen ja enemmän vakava kuin ilonen. Mutta miten erinomaisesti somistikaan hymy tai nuorekas, ilonen, vapaa nauru näitä kasvoja! Sangen helposti selitettävissä oli se, että kuumaaverinen, avonainen, naivi, rehellinen, tavattoman suuri ja juopunut Rasumihin, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt moista, ensi hetkenä menetti järkensä. Huomattava on myös se seikka, että hän näki Avdotja Romanovnan hetkenä, jolloin veljensä näkemisen ilo vielä enemmän kaunisti hänen piirteitään. Perästä päin Rasumihin huomasi, miten hänen ylähuulensa värisi veljen tylyn puheen johdosta … ja hän ei voinut vastustaa kauvempaa.
Juovuspäissään löperrellessään, että Raskolnikovin emäntä, Praskovja Pavlovna tulisi mustasukkaseksi sekä Avdotja Romanovnalle että myös Pulcheria Alexandrovnalle, ei hän ollut kovinkaan väärässä vaikka viimemainittu oli jo kolmenviidettä vuoden vanha; hänen kasvoillaan oli vielä jälkiä varhasemmasta kauneudesta, ja hän näytti paljon nuoremmalta. Asian laita on usein sellainen naisiin nähden, jotka ovat säilyttäneet sielun jaloutensa, tunteensa, terveyden, ja sydämen lämpönsä nuoruusvuosien kuluttuakin. Tahdomme tässä vain ohimennen huomauttaa, että tämä on ylipäänsä ainoa keino säilyttää kauneutensa vanhempaankin ikään. Hänen tukkansa tosin alkoi harmaantua ja ohuuntua, muutamia pieniä ryppyjä oli jo kauvan sitten muodostunut silmien ympärille; suru ja huolet olivat tehneet hänen poskensa ontoiksi ja sisään painuneiksi, mutta silti olivat hänen kasvonsa vielä kauniit. Hän oli Dunetshkan peilikuva, ainoastaan kaksikymmentä vuotta vanhempana ja uupuen piirrettä alahuulessa, joka ei ollut niin esiinpistävä. Pulcheria Alexandrovna oli sangen tuntehikas, mutta ei sentimentalinen; hän oli arka ja myöntyväinen, mutta vain jossakin määrin; hän voi myöntyä paljossa suostua paljoon, vieläpä vastustaa vakaumustaan, mutta hän ei silti mennyt koskaan erään määrätyn rajan yli, eikä mikään mahti maailmassa voinut saada häntä menemään sen yli tai kieltämään perusteitaan.
Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kuin Rasumihin läksi heidän luotaan naputettiin heidän ovelleen kaksi kertaa nopeasti, mutta hiljaa; hän oli palannut.
— Minulla ei ole aikaa tulla sisään, sanoi hän nopeasti oven auvettua. — Hän nukkuu sangen hyvin, levollisesti ja syvästi, Jumala suokoon hänen nukkua siten kymmenen tuntia. Nastasja on hänen luonaan; olen käskenyt hänen pysyä siellä siksi kunnes palajan. Nyt vien minä sinne Sosimovin, hän sitten antaa teille tietoja ja sitten voitte laskeutua levolle, olette kai tavattoman väsyksissä…
Hän kiiruhti siitä käytävää poispäin.