— Asianlaita on nyt vain sellainen; sanalla sanoen, se ei sovi; siinä on ollut erikoinen vetovoima…
— Mutta miksi olet sitten vetänyt häntä luoksesi?
— Ah, minä en ole ollenkaan vetänyt häntä luokseni, minä olen ehkä itse tullut vedetyksi, tyhmyydestä; hänestä on saman tekevää, oletko se sinä vai minä, kunhan vain joku istuu hänen vieressään ja huokaa. Mistä tahansa puhunetkaan hänelle, vaikkapa matematikastakin, integralilaskuista esimerkiksi, ei se merkitse mitään; se ei ole, herra paratkoon, leikkiä, vaan täyttä totta, hänestä on vallan saman tekevää, hän vain tahtoo katsella sinua ja huoata, vaikkapa kokonaisen vuoden läpeensä. Minä olen muun muassa puhunut hänelle Preussin hallitsijasuvusta kaksi kokonaista päivää (mahdotontahan on keksiä aina uusia puheenaineita) … hän kuunteli minua, huokasi ja hikosi! Ei vain sanakaan rakkaudesta … hän on liian arka, tavattoman arka … mutta sinun täytyy teeskennellä niin, että tuntuu olevan mahdotonta päästä eroon hänestä… Siinä on tarpeeksi. Hänen luonaan on sangen mukavaa, tuntuu vallan siltä kuin olisi kotonaan … sinä voit siellä lukea, istua, maata, kirjottaa … vieläpä suudellakin voit häntä, mutta vain varovasti…
— No, mutta mitä minä hänestä hyödyn?
— Niin, sitä en osaa sinulle selittää oikein! Näetkö, te olette niin toistenne kaltaset, sinä ja hän! Minä olen ajatellut sinua jo ennenkin! Samaahan se on, tapahtuuko se aikaisemmin tai myöhemmin? Täällä, veliseni, on kaikki niin mukavaa … ja … eikä ainoastaan mukavaa, sinä oikein vaivut hyvinvointiin; tuntuu siltä kuin olisi maailman ääressä laivana, joka on ankkurissa; se on rauhallinen turvapaikka, joka on jotenkin maan keskipisteenä … se on jotakin erinomaista verrattuna kaikellaisiin makeisiin pannukakkuihin, lihaviin kalapiirakoihin, iltateehen samovarin ääressä, hiljaa huokaaviin pehmeisiin turkkeihin ja lämpimiin istumapaikkoihin … sinusta tuntuu kuin sinä olisit kuollut ja kuitenkin elävä … molempien osien paraat puolet yhdistettyinä yhdeksi!… No, veikkoseni, nyt olen minä antanut sinulle jotakin oivallista … nyt on aika panna maata! Kuulehan, minä herään yöllä toisinaan ja silloin minä nousen — ja menen hänen luokseen katsomaan miten hänen laitansa on. Mutta sitä kai ei tarvita, tyhmyyksiä, kaikkihan käy hyvin! Ei sinun tarvitse enää olla levoton —mutta jos tahdot, voit kuitenkin pistäytyä hänen luonaan. Jos huomaat jotakin, —että hänellä on kuume tai että hän hourii, niin herätä minut vain heti. Muuten ei kai mitään tapahtunekaan…
II
Rasumihin heräsi seuraavana aamuna kello kahdeksan totisena ja huolestuneena. Monta uutta ennen aavistamatonta kysymystä ahdisti häntä, avattuaan silmänsä. Hän ei ollut koskaan ennen päiväänsä siten alottanut. Hän muisti erittäin tarkasti, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä päivänä; hän käsitti että jotakin aivan tavatonta oli tapahtunut ja että hän oli saanut vaikutuksen, joka ei ollut yhtään niiden kaltainen, joita hän ennen oli tuntenut. Mutta samalla hän käsitti myöskin, ettei ollut vähintäkään toivoa siitä, että tuo mielikuva, joka oli tarttunut hänen päähänsä, koskaan toteutuisi; toivo siitä onnesta, jota hän tavoitti, näytti hänestä niin epäilyttävältä, että hän häpesi paljasta ajatustakin siitä ja koetti kiinnittää huomiotaan lähempiin huoliin ja tehtäviin, joita tuo kirottu eilispäivä oli tuonut mukanaan.
Eilispäivän muistoista, ahdisti häntä eniten se, että hän oli ollut niin "kurja ja ilkeä", tällä hän ei tarkottanut ainoastaan päihtynyttä tilaansa, vaan erittäinkin sitä, että hän nuoren tytön läsnäollessa oli tuhmuudesta, äkkipikaisesta mustasukkaisuudesta ja huomioon ottamatta hänen tunteitaan, hyökännyt hänen sulhoaan vastaan, vaikkei hän tarkoin tuntenut heidän keskinäisiä suhteitaan ja velvollisuuksiaan eikä itse miestä. Ja mikä oikeus hänellä sitäpaitsi oli tuomita tätä ihmistä niin kevytmielisesti ja pikaisesti? Kuka oli käskenyt hänen olemaan tuomarina? Ja oliko ajateltavissa, että olento sellainen kuin Avdotja Romanovna saattaisi heittäytyä kelvottomalle miehelle ainoastaan rahojen tähden. Miehen täytyi omata sisäistä arvoa. Sitä tuskin voidaan lukea hänen syykseen, että hän oli vuokrannut sellaisen asunnon morsiamelleen. Kuinka hän olisi voinut tietää, millainen huone oli? Hyi, kaikki oli niin halpamaista! Ja päihtymys, oliko se ehkä puolustus?… Ainoastaan tyhmä puolustus, joka yhä enemmän alensi häntä. Viinassa … on totuus ja sentähden olikin koko totuus tullut samana päivänä, nimittäin koko hänen kateellisen sydämensä kurjuus. Sillä saattaisi kai hänen, Rasumihinin suhteen, olla puhetta niin mielettömästä toivosta? Mitä oli hän … verrattuna sellaiseen tyttöön!… Hän, päihtynyt lavertelija ja rupattaja. Oliko niin kyynillinen ja naurettava yhteys yleensä ajateltavissa? Rasumihin punastui epätoivosta näitä miettiessään. Ja vihdoin muisti hän sanoneensa silloin kun he yhdessä eilen illalla seisoivat rappusilla, että emäntä tulisi mustasukkaiseksi Avdotja Romanovnalle … se oli silloin aivan liian tuskastuttavaa. Täynnä raivoa iski hän nyrkkinsä kyökin lieteen, haavoitti kätensä ja särki kaakelin.
"Luonnollisesti ei näitä tyhmyyksiä saata tehdä olemattomiksi, enpä edes voi hyvittää sitä mitä olen rikkonut", jupisi hän itsekseen, "sitä ei kannata ajatella: nyt on minun ainoastaan näytettävä mykän osaa ja vaieten tehdä velvollisuuteni … ei pyytää anteeksi … eikä sanoa mitään … kaikki, kaikki on mennyttä!"
Siitä huolimatta tarkasti hän pukuaan huolellisemmin kuin tavallisesti. Hänellä tosin ei ollut muita vaatteita pukea päälleen, ja jospa hänellä olisi ollutkin, niin hän ei niitä "innolla" olisi ylleen pannut. Mutta ei missään tapauksessa käynyt päinsä näyttäytyä hävyttömänä, hänellä ei ollut mitään oikeutta loukata toisten tunteita sitä vähemmin, kun he tarvitsivat hänen apuaan ja itse kutsuivat hänet luokseen. Sentähden hän harjasi vaatteitaan niin huolellisesti kuin mahdollista, hänen liinavaatteensa olivatkin sitäpaitsi tavallisesti siistit, sillä kumminkin siinä suhteessa Rasumihinillä oli tapana pitää puhtautta silmällä.