Tällä kertaa peseytyi hän myöskin huolellisemmin… Nastasja sai tuoda hänelle vielä vähän suopaakin … hän pesi tukkansa, kaulansa ja kätensä. Mutta kun tuli kysymys siitä ajaisiko hän partansa vai eikö, asettui hän itsepäisesti sitä vastaan: "Antaa sen olla miten se on, älkööt luulko, että ajaisin partani sen tähden … ja sitä he aivan varmasti ajattelisivat. Ei mistään hinnasta!"
Hän, joka oli niin likainen ja kellaritapaan tottunut! Ja kaikesta tästä huolimatta piti hän itseänsä jotakuinkin kunnollisena ihmisenä … no, oliko tässä sitten ylpeilemisen varaa? Jokaisen velvollisuushan oli olla kunnon ihminen ja vielä paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli … sillä hän tiesi, että oli saattanut itselleen rasitusta … joskaan ei juuri häpeällistä! … ja eikö hän jo usein ollut tuntenut halua, joka … hm! Ja kaikki tämä olisi nyt saatava yhteen ajatuksen kanssa Avdotja Romanovnasta! "Helvetin tuuttiin kaikki! Nyt näytän vielä likaisemmalta, masentuneemmalta ja kärsivämmältä kuin muuten."
Hänen näin itsekseen puhuessa, tuli Sosimov, joka oli nukkunut Praskovja
Pavlovnan vierashuoneessa, hänen luokseen.
Hän aikoi nyt lähteä kotiin, mutta tahtoi nähdä ensin sairasta. Rasumihin kertoi hänen nukkuvan kuin tukin. Sosimov antoi käskyn, ettei häntä häirittäisi ennenkuin itse heräisi. Hän lupasi tulla taas kello yksitoista. — Mahtaneeko hän olla kotona kun palaan? lisäsi hän. Hitto vieköön kuinka saattaisi parantaa, kun ei ole valtaa sairaan yli. Tiedätkö sinä, aikooko hän lähteä heidän luokseen tahi aikovatko he tulla tänne?
— Luulen heidän tulevan tänne, vastasi Rasumihin, arvaten kysymyksen tarkoituksen, he luonnollisesti keskustelevat perheasioista. Minä lähden tieheni, mutta sinulla lääkärinä on luonnollisesti suurempi oikeus.
— En ole heidän rippi-isänsä, lähden heti tieheni, sitäpaitsi on minulla muutakin tehtävää.
— On seikka joka minua huolestuttaa, sanoi Rasumihin tuskallisesti — nimittäin, että minä liian paljon puhuin hänelle, kerroin hänelle hölynpölyä … muun muassa, että sinä … olit peloissasi siitä että hän tulisi hourupäiseksi.
— Sitähän sinä lörpöttelit myöskin naisille…
— Tiedän, että olin niin tuhma, lyö sentähden minua! Mutta sano minulle, uskoitko sinä itse niin myöskin?
— Tyhmyyksiä, sanon sinulle, sinähän itse olit kuvaillut häntä monomaniksi viedessäsi minut hänen luokseen… No, ja eilen annoimme vielä enemmän ravintoa hänen aatteilleen keskustellessamme … maalarista. Se oli muuten hauska aine, kun muistetaan, että se juuri oli yhteydessä hänen hullujen aatteittensa kanssa. Jospa olisin tietänyt, mitä oli tapahtunut sillä kertaa poliisikonttorissa, ja että … sellainen lurjus oli uskaltanut solvata häntä epäluuloillaan! Hm … en luonnollisesti olisi ryhtynyt hänen kanssaan keskusteluun. Näillä monomaneilla on omituinen kyky tehdä hyttysestä … norsu, mielettöminkin asia tuntuu heistä mitä luotettavimmalta totuudelta… Mikäli minä käsitän, alkaa asia käydä minulle jotenkin selväksi, sen mukaan mitä Sametov on minulle kertonut. Muistelen erästä tapausta raskain mielin … mies oli neljäkymmentä vuotta … joka ei voinut sietää kahdeksan vuotiaan pojan ilkkumista pöydän ääressä … vaan pisti hänet kuoliaaksi! Ja nyt täällä, tämä kohtaus … hän ryysyissä, hävytön poliisiupseeri, tauti tulossa … ja sellainen epäluulo! On ilmeistä, että tämän täytyi tehdä voimakkaan vaikutuksen paatuneeseen, rajattomasti kunniantuntoiseen luulosairaaseen. Täältä meidän on ehkä etsittävä taudin lähtökohta! Helvettiin sellaiset… Mutta apropos, tuo Sametov on todellakin miellyttävä poika; kaiken sen lorun, minkä hän eilen kertoi, olisi hän saanut jättää kertomatta … sellainen lavertelija. — Kenelle hän siitä puhui? Minulle ja sinulle?