— Siitä en ole sanaakaan sanonut, sitäpaitsi on kyllä mahdollista, että teillä on oikein, mutta…
— Mitä?
— Hänhän ei rakasta ketään … ehkei tule koskaan rakastamaankaan, sanoi Rasumihin välinpitämättömänä.
— Tahdotteko sanoa, ettei hänellä ole kykyä rakastaa?
— Tiedätte kai hyvin, Avdotja Romanovna, että teillä ja veljellänne kaikessa on ihmeteltävää yhtäläisyyttä!… puuttui Rasumihin äkkiä sanomaan, mutta samassa hän muisti, mitä äsken oli veljestä sanonut; hän punastui ja tuli sangen neuvottomaksi. Avdotja Romanovna ei voinut olla ääneensä nauramatta.
— Te molemmat erehdyitte Rodjan suhteen, sanoi Pulcheria Aleksandrovna vähän mairekkaasti.
— En puhu hänestä, Dunetshka, sellaisena, jona hän nyt on. Mitä Pietari Petrovitsh kirjoittaa kirjeessään … ja mitä me myös olemme luulleet … ei ehkä ensinkään ole oikein. Mutta ette voi kuvailla, Dimitri Prokofjitsh, niin haaveellinen, tahi kuinka sitä sanoisin, kuinka muuttuvainen hän on! En koskaan ole voinut hänen luonteeseensa luottaa, en kertaakaan, kun hän oli viisitoista vuotta vanha. Vieläpä hän olisi valmis tekemään sellaista, jota ei kukaan ihminen ajattele… Meidän ei sentähden tarvitse mennä kauvaksi taaksepäin: se on teille kyllä tunnettua, kuinka hän puolitoista vuotta sitten hämmästytti minua ja oli melkein saattaa hautaan, kun hän päätti mennä naimisiin tuon … tuon Sarnitsinin … hänen emäntänsä tyttären kanssa.
— Onko teillä ehkä joitakin lähempiä tietoja tästä jutusta? ehätti
Avdodja Romanovna sanomaan.
— Luuletteko, jatkoi Pulcheria Aleksandrovna innokkaasti — että kyyneleeni, rukouksemme ja köyhyytemme … vieläpä kuolemani voisi aikaan saada jotakin? Hän olisi levollisena sivuuttanut kaikki esteet. Mutta voidaanko sentähden väittää, ettei hän pidä meistä?
— Hän ei ole koskaan puhunut kanssani tästä jutusta, vastasi Rasumihin varovasti, — mutta minä olen kuullut siitä jotakin itse Pashenka Sarnitsinilta, joka sitäpaitsi ei myöskään siitä mielellään puhu. Mutta se, mitä hän minulle puhui oli todellakin erittäin kummallista…