— Joita sinun on ollut niin vaikeata hankkia, lisäsi Avdotja Romanovna.
— Hän ei ollut täydessä jäljessään eilen, vastasi Rasumihin totisena. Jospa tietäisitte kuinka kummallisesti hän jutteli eilen eräässä ravintolassa. Eilen illalla kotiin mennessämme kertoi hän minulle jostakin kuolleesta miehestä ja nuoresta tytöstä, mutta en ymmärtänyt sanakaan sitä. Sitäpaitsi olin itse eilen…
— On parasta, äiti, että menemme hänen luokseen, sitten voimme päättää mitä meidän on tehtävä. On myöskin jo aika, kello on yli kymmenen! huudahti hän ja katsoi kaunista emalioitua kultakelloaan, joka riippui venetsialaisista vitjoista hänen kaulassaan, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen vaatetuksensa kanssa.
— Se on varmaankin sulhon lahja, ajatteli Rasumihin.
— On aika lähteä, Dunetshka, muuten saattaa hän luulla, että olemme vihasia hänelle, sanoi Pulcheria Alexandrovna liikutetulla äänellä.
Näin sanoen heitti hän nopeasti kauhtanan ympärilleen ja asetti hatun päähänsä. Dunetshka veti myöskin päällysvaatteen ylleen. Rasumihin huomasi, että heidän hansikkaansa eivät olleet ainoastaan likaiset, vaan vieläpä rikkinäiset, mutta he kantoivat tuota kulunutta pukuaan erityisellä arvokkuudella, joka on harvinaista huonosti puetuille naisille. Rasumihin katsoi kunnioittavasti Dunetshkaan ja oli ylpeä siitä, että sai seurata häntä.
— Jumalani, huudahti Pulcheria Alexandrovna — kuinka olisin voinut koskaan ajatella, että olisin peloissani nähdessäni jälleen poikani, oman rakkaan, rakkaan Rodjani! Olen todellakin peloissani, Dimitri Prokofjitsch, kohdatessani hänet, lisäsi hän luoden aran katseen Rasumihiniin.
— Älkää olko surullinen, äiti, sanoi Dunja ja suuteli häntä, luottakaa häneen, minäkin luotan.
— Oi, Jumalani, luotanhan minäkin, mutta en ole koko yönä nukkunut, jatkoi vaimo raukka, — ja kun vihdoin päivän valjetessa vaivuin uneen, uneksin minä manalle menneestä Marfa Petrovnasta, joka oli kokonaan valkoisiin puettuna. Hän lähestyi minua, tarttui käteeni ja pudisti päätään niin ankaran ja totisen näköisenä, ikäänkuin olisi ollut vihainen jollekin. Oi Jumalani, Dimitri Prokofjitsh, ette tiedä kai ensinkään, että Marfa Petrovna on kuollut?
— En, sitä en tiedä. Kuka tuo Marfa Petrovna oli?