— Hän kuoli aivan äkkiä. Ajatelkaahan…
— Odota, äiti, keskeytti hänet Dunja, Dimitri Prokofjitsch ei ole koskaan kuullut puhuttavan Marfa Petrovnasta.
— Ah, onko se mahdollista! Suokaa anteeksi, Dimitri Prokofjitsch, mutta viime päivinä olen ollut päästäni aivan sekasin. Pidän teitä ohjeenamme ja sentähden olin aivan varma siitä, että teillä on tieto kaikesta, mikä koskee meitä. Pidän teitä jo aivan meihin kuuluvana… Ette kai pahastu sentähden, että sen sanon? Oi, Jumalani, miten on kätenne laita? Oletteko loukannut itseänne?
— Kyllä, olen loukannut itseni, mutisi onneton Rasumihin.
— Minulla on usein tapana puhua liian avonaisesti ja sydämellisesti kansalle, niin että Dunja katsoo parhaaksi nyhkäistä minua välistä… Mutta, Jumalani, miten kurjassa hökkelissä Rodjani asuu! Tahtoisin ihmeekseni tietää, onko hän jo hereillä? Ja tuo vaimo, hänen emäntänsä pitää sitä huoneena!… Mutta sanokaa minulle, Dimitri Prokofjitsh, miten käyttäytyisin tavatessani hänet?
— Älkää liian paljon kyselkö häneltä, jos huomaatte hänen olevan ärtyisällä mielellä ja älkää kysykö miten hän voi.
— Oi, Dimitri Prokofjitsch, kuinka välistä tuntuu vaikealta olla äitinä!
— Kas niin, nyt olemme porrasten luona… Oi miten jyrkät nämä portaat ovat!
— Äiti, olette niin kalpea. Olkaa levollinen, pikku kyyhkyni, sanoi Dunja hellästi. — Hänen täytyy tuntea itsensä onnelliseksi nähdessään sinut jälleen.
— Teidän luvallanne katson, onko hän valveilla.