Naiset seurasivat hitaasti Rasumihiniä, joka juoksi edellä. Ehdittyään viidenteen kerrokseen, huomasivat he emännän oven olevan raollaan ja jäisen, mustan katseen kohtaavan heitä. Sitten sulettiin ovi niin voimakkaasti, että Pulcheria Alexandrovna vaivoin pidätti hätähuutonsa.
III.
— Hän on terve, aivan terve! huudahti Sosimov iloisena sisääntulijoille. Hän oli jo kymmenen minuutin ajan istunut tutussa sohvannurkassa. Raskolnikov istui täysissä tamineissa sohvan toisessa päässä. Hän oli huolellisesti pessyt ja kammannut itsensä. Huone oli täynnä, mutta Nastasja oli kuitenkin tehnyt mahdolliseksi itselleen tunkeutua sisään kuuntelemaan.
Raskolnikov oli melkein aivan terve, erittäinkin verrattuna hänen edellisen päivän tilaansa; mutta hän oli kalpea, hajamielinen ja synkkä. Hän näytti ihmiseltä, joka on ollut ruumiillisen kivun alainen. Silmäluomet olivat kokoonvetäytyneet, huulet lujasti yhteenpuristetut ja silmissä loisti synkkä palo. Hän puhui vähän ja hänen liikkeissään huomattiin hieman levottomuutta. Jos ei käsisidettä olisi puuttunut, olisi häntä voitu pitää haavoittuneena.
Äidin ja sisaren sisään astuessa kirkastuivat nuo kalpeat ja synkät kasvot pariksi sekunniksi ikäänkuin auringon säteen valaisemina. Mutta äskeisen surumielisen hajamielisyyden asemasta näkyi hänen kasvoillaan tuskan piirre. Valon loiste katosi pian, mutta tuska jäi jälelle, ja Sosimov, joka huolellisesti hoiti sairastaan, huomasi ihmeekseen, että rakkaiden tulijoiden saapuminen, sen sijasta että olisi tuonut iloa mukanaan, vaikutti ainoastaan äänettömän päätöksen kärsiä kidutusta parin tunnin ajan … kidutusta, jota ei voitu välttää. Hän huomasi myöskin, että keskustelu teki sairaaseen saman vaikutuksen kuin jos haavaa olisi loukattu. Mutta hän ihmetteli sitä, että hän tässä silmänräpäyksessä saattoi hillitä itsensä silloin kun vähäpätöisimmätkin sanat muuten voisivat saattaa hänet raivoon.
— Niin, huomaan itsekin, että olen melkein terve, sanoi Raskolnikov suudeltuaan äitiään ja sisartaan. Hän kääntyi Rasumihinin puoleen, puristi ystävällisesti hänen kättään, jolloin Pulcheria Alexandrovnan kasvot kaikesta huolimatta kirkastuivat.
— Minä todellakin olen ihmetellyt häntä tänään, alkoi Sosimov, — sillä kymmenen minuutin ajan on hän säädyllisesti keskustellut kanssani. Jos sitä jatkuu samalla tavalla on potilaani terve ja reipas kolmen tai neljän päivän kuluttua, aivan sellainen kuin hän oli kaksi tai ehkä kolme kuukautta sitten. Sillä tämä historia menee kauvaksi ajassa taaksepäin. Tunnustakaa vain, että itse olette syynä tähän, lisäsi hän hymyillen, ikäänkuin hän vielä olisi peloissaan suututtaa häntä tavalla tai toisella.
— Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi.
Sosimov katsoi parhaaksi loistaa ja jatkoi:
— Puhun ainoastaan siitä syystä, että teidän täydellinen toipumisenne riippuu tulevaisuudesta, vieläpä teistä itsestänne. Nyt kun vihdoin voin järjellisesti puhua kanssanne, neuvon teitä välttämään pääsyitä tähän sairaloiseen tilaanne. Ainoastaan sillä edellytyksellä saatatte parantua. Näitä pääsyitä en tunne, mutta teidän pitää itse tietää ne. Minusta tuntuu tämä terveyden hämmennyksenne olevan yhteydessä sen seikan kanssa, että olette jättänyt yliopiston. Te ette saa olla toimetta ja sentähden luulen että työskenteleminen määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi teille hyödyllistä.