— Niin, teillä on aivan oikein. Alan pian kuunnella yliopistoluentoja ja sitten menee kaikki niinkuin hyvin.
Sosimov oli pääasiallisesti pitänyt pienen puheensa naisten mielenylennykseksi ja hän ällistyi suuresti huomatessaan potilaansa kasvoilla ivan ilmauksen. Pulcheria Alexandrovna kiirehti sillävälin ilmaisemaan kiitollisuutensa Sosimoville yöllisestä käynnistään heidän luonaan.
— Mitä, onko hän myös ollut teidän luonanne yöllä? kysyi Raskolnikov kiivaasti. — Niinmuodoin ette ole saanut nukkua yöllä matkanne jälkeen?
— Oi, Rodja, ei se kestänyt kauvemmin kuin kello kahteen saakka. Kotona emme koskaan menneet ennenkuin kahden aikaan levolle.
— En tiedä, millä tavalla osottaisin kiitollisuuttani hänelle, sanoi Raskolnikov tuijottaen eteensä synkän näköisenä. — Koska olette kieltäytynyt ottamasta rahaa, en todellakaan tiedä, miten olisin ansainnut sellaista huomiota puoleltanne. En ensinkään käsitä sitä ja tahdon avoimesti sanoa teille, että se tuntuu minusta mitä vastenmielisimmältä.
— Älkää vain kiivastuko, sanoi Sosimov pidättäen nauruaan. —Olettakaa vain, että olette ensimäinen potilaani ja että minä, joka äskettäin olen alkanut praktiseerata, olen ihastunut ensimmäiseen potilaaseeni ikäänkuin hän olisi oma lapseni … monet rakastuvat potilaisiinsa; ja sitäpaitsi minulla ei ole niin montaa.
— Hänestä en ensinkään tahdo puhua. Mutta hän ei olekaan saanut minulta muuta kuin solvauksia ja huolia, sanoi Raskolnikov osoittaen Rasumihinia.
— Niin hän puhui! Tänään olet tunteellisessa mielentilassa, virkkoi jälkimäinen.
Jos hän olisi ollut selvänäköisempi, olisi hän huomannut, ettei ystävässä näkynyt jälkeäkään tunteellisuudesta, vaan pikemmin päin vastaisesta mielentilasta, mutta Avdotja Romanovna ymmärsi veljeään paremmin ja katsoi tarkkaavana häneen.
— En tahdo puhua kanssasi, äiti, jatkoi hän toistaen tämän ikäänkuin ulkoa opitun läksyn. Vasta tänään olen voinut kuvailla, mitä tuskaa eilen kärsit, odottaessasi minua kotiin.