Sitten hän äkkiä ojensi hymyillen kätensä sisarelle ja tässä hymyilyssä kuvastui jälkiä totisesta, vilpittömästä tunteesta. Dunja tarttui heti hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä sydämellisesti. Hän tunsi itsensä iloiseksi ja kiitolliseksi. Eilisen riidan jälkeen tämä oli ensimmäinen ystävyyden merkki, jonka hän oli näyttänyt Dunjalle. Äidin kasvot loistivat ilosta nähdessään äänettömän sovinnon veljen ja sisaren välillä.
— Se on juuri tämän tähden kun häntä rakastan, kuiskasi Rasumihin, joka aina oli taipuisa liiallisuuteen, sellainen mieliala on ainoastaan hänelle omituista.
— Kuinka jalo hän on! ajatteli äiti. — Kuinka hienotunteisesti hän poisti eilisen väärinkäsityksen! Ja hänellä on niin kauniit silmät. Kaikki hänen kasvonpiirteensä ovat kauniit. Hän on vielä kauniimpi kuin Dunetshka. Mutta, Jumalani, miten viheliäiset hänen vaatteensa ovat! Tahtoisin niin mielelläni sulkea hänet syliini ja kyynelten seasta suudella häntä, mutta minä pelkään häntä, en tiedä miksi. Mutta miksi häntä todellakin pelkään?
— Et voi kuvitellakaan, Rodja, sanoi hän kovasti, — miten onnettomia Dunetshka ja minä olimme eilen. Nyt kun kaikesta on päästy, kerron mielelläni siitä. Ajattele siis, me kiiruhdamme tänne asemalta syleilläksemme sinua, ja sitten kertoo hoitajattaresi — ah, nyt hän onkin täällä, hyvää huomenta, Nastasja! — kertoo, että sinulla on hermokuume ja että sinä äsken karkasit lääkärin luota. Et voi kuvitella, me tulimme niin onnettomiksi! Tulin heti ajatelleeksi luutnantti Potantshikovin surettavaa loppua. Hän oli eräs isäsi ystäviä, Rodja. Sinä muistat hänet kyllä. Hän juoksi myös ulos kuumehoureessaan ja putosi kaivoon. Seuraavana päivänä hän löydettiin. Olimme hirveästi säikähdyksissämme ja melkein valmiit lähtemään Pietari Petrovitschia hakemaan, pyytääksemme hänen apuaan. Olimme aivan yksinämme, valitti hän epäröiden ja vaikeni äkkiä muistaessaan että oli ehkä vaarallista mainita Pietari Petrovitschista.
— Niin, tämä kaikki on luonnollisesti sangen ikävää, mutisi Raskolnikov, mutta niin huvittavan näköisenä, että Dunetschka katsoi häneen kummastuen. — Mitä minun taas pitikään sanoa? jatkoi hän ja koetti koota ajatuksiaan. — Pyydän teitä molempia ettette pane pahaksenne, vaikka en tullut aamulla teidän luoksenne, vaan jäin kotiin.
— Miten se nyt pälkähti päähäsi? ratkesi Pulcheria Alexandrovna kummeksien sanomaan.
— Tuntuu aivan siltä kuin hän vastaisi meille vain velvollisuudentunnosta! ajatteli Dunetshka, hän solmii rauhan ja pyytää anteeksi aivan samoin kuin hän toimittaisi jotakin asiaa tahi lukisi läksyä.
— Herättyäni aijoin heti lähteä ulos, mutta kesti kauvan ennenkuin ennätin pukeutua. Olin unohtanut sanoa … Nastasjalle … että hän pesisi veren pois. Olen ainoastaan hetken ollut puettuna.
— Veren! Minkä veren? kysyi Pulcheria Alexandrovna levottomana.
— Ah, ainoastaan vähän verta, jota sain päälleni, kun eilen kuumehoureessani kuljin pitkin katuja ja tapasin miehen, jonka yli oli ajettu, erään virkamiehen.