— Ei, hän ei ole vielä lahjoittanut mitään Dunetshkalle.
— Todellakin! Äiti, muistatko kun olin häneen rakastunut ja tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan? sanoi Raskolnikov katsoen äitiinsä, joka tuli levottomaksi odottamattomasta kysymyksestä.
— Kyllä, rakas poikani, muistan kyllä.
— Mitä sanon minä siitä asiasta? En muista pitemmältä yhtenäisyyttä.
Hän oli kivuloinen raukka, jatkoi Raskolnikov surullisella äänellä.
— Hän oli sangen hyväntekeväinen ja ihaili luostarielämää. Kerran hyrähti hän itkuun puhuessaan siitä kanssani. Niin, nyt muistan selvästi… Hän oli pieni ja ruma. En tiedä miksi häneen niin kiinnyin, mutta se oli arvattavasti hänen sairaloisuutensa tähden. Jos hän olisi ollut rampa ja kyttyräselkäinen, olisin häneen ehkä vielä enemmän rakastunut. Hän hymyili ajattelevasti ja jatkoi: — Se oli kevättunnelma —.
Raskolnikov katsoi jäykästi ja tarkkaavasti sisareen, mutta ei näyttänyt kuulleen eikä ymmärtäneen hänen sanojaan. Sitten hän nousi ja suuteli äitiä, minkä jälkeen hän asettui paikalleen.
— Sinä pidät hänestä vielä, sanoi äiti liikutettuna.
— Kenestä? Sinä puhut hänestä. Ei, minusta tuntuu, niinkuin se olisi tapahtunut toisessa maailmassa. Ja kaikki, mitä tapahtuu ympärilläni, tuntuu siltä kuin ei se tapahtuisi täällä…
Hän katsoi tarkasti läsnäolijoihin.
— Tuntuu siltä kuin näkisin teidät kaikki tuhannen virstan etäisyydellä… Mutta miksi puhumme tästä ja minkätähden kysytte minulta niin paljon? lisäsi hän harmistuneena.