— Niin, jossakin määrin. Pietari Petrovitsh on selvästi näyttänyt tavoissaan, mitä hän odottaa minulta. Hänellä on korkeat ajatukset itsestään, mutta toivon, että hän myöskin pitää minua arvossa. Miksi sinä taas naurat?
— Ja miksi sinä punastut? Sinä valehtelet, sisar, sinä tahallasi valehtelet. Sinä et voi kunnioittaa Lushinia. Minä olen hänet nähnyt ja puhunut hänen kanssaan. Sinä myyt itsesi rahasta ja teet siten häpeällisen teon. Se ilahduttaa minua, että vielä voit punastua häpeästä.
— Se ei ole totta, minä en valehtele, huusi Dunetshka menettäen kokonaan kylmäverisyytensä. — En tahtoisi mennä naimisiin hänen kanssaan, jos en olisi vakuutettu hänen kunnioituksestaan minua kohtaan ja myöskin vakuutettu siitä, että minä voin häntä pitää arvossa. Onneksi voin saada siitä varmuuden jo tänään. Mutta jos sinulla olisi oikein, jos minä todellakin olen päättänyt tehdä häpeällisen teon eikö silloin olisi kovasydämistä puhua siten minulle? Miksi vaadit minulta urheutta, jota ei itselläsikään ole? Se on tyranniutta! Jos joku siinä epäonnistuu, olen se ainoastaan minä. En vielä ole tehnyt mitään murhaa!… Miksi katselet minua sillä tavalla? Miksi kalpenet? Rodja, mikä sinun on, rakas Rodja?
— Herra Jumala, hän on saattanut hänet sairaaksi, huudahti Pulcheria
Alexandrovna.
— Ei, ei, minua vain alkoi pyörryttää. Hm, mitä se olikaan, jota minun piti sanoa?… Nyt tiedän sen… Miten sinä tänään jo voit olla vakuutettu siitä, että hän kunnioittaa ja pitää arvossa sinua? Eikö se ollut niinkuin sanoit? Tahi olenko väärin kuullut?
— Äiti, näytä hänelle Pietari Petrovitshin kirje, pyysi Dunja. Vapisevin käsin ojensi Pulcheria Alexandrovna Rodjalle kirjeen. Hän otti sen uteliaana, mutta ennenkuin hän luki sen katsoi hän Dunetschkaan ja virkkoi:
— Se on kuitenkin ihmeellistä, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, — että olen niin kiivas. Jumalan nimessä mene naimisiin kenen kanssa tahdot! Tuntui siltä kuin hän olisi itsekseen puhunut, mutta hän puhui kovasti ja katsoi hämillään sisareensa.
Vihdoin hän avasi kirjeen ja luki sen kahdesti hitaasti ja tarkasti.
Pulcheria Alexandrovna oli hyvin levoton.
— On kuitenkin hyvin naurettavaa, sanoi Raskolnikov miettivänä, samassa antaen kirjeen takaisin ja kenenkään puoleen suoraan kääntymättä. — Hän on lakimies, asianajaja ja kuitenkin kirjoittaa niin huonosti.
He hengittivät helpommin. He olivat odottaneet kuulevansa jotakin toista.