— He kirjoittavat kaikki sillä tavalla, sanoi Rasumihin.
— Oletko lukenut kirjeen?
— Olen.
— Olemme näyttäneet sen hänelle, Rodja, alkoi Pulcheria Alexandrovna hieman neuvottomana.
— Se on erästä lajia kansliatyyliä, keskeytti hänet Rasumihin … he kirjottavat oikeusasiakirjojaan sillä tavalla.
— Oikeusasiakirjojaan. Niin, aivan oikein, oikeusasiakirjansa ja liikekirjeensä… Se ei ole niinkään hullusti kirjoitettu, mutta se ei myöskään selitä, että mies olisi mikään stilisti, se on liian liikemiesmäistä.
— Pietari Petrovitsh ei ensinkään salaa sitä, että on saanut ainoastaan vähän opetusta. Hän kehuu sitä, että on itse itselleen raivannut tien, sanoi Avdotja Romanovna painolla tehden veljen äänen kuulumattomaksi.
— Noh, entäpä sitten? Jos hän itseään kehuu, on hänellä ehkä syytä siihen … siitähän en sanokaan mitään. Mutta älä luule, sisar hyvä, että millään tavalla tahtoisin loukata sinua sentähden että esitän näin vähäpätöisen huomautuksen. Mutta on vielä eräs kohta kirjeessä, josta tahtoisin huomauttaa ja joka ei ole niinkään vähäarvoinen. Siinä on: "Saatte silloin itse vastata seurauksista"; se on selvä ja tärkeä; sitäpaitsi juttelee hän heti lähtevänsä tiehensä, jos minä olisin saapuvilla. Tämä puhe, lähteä tiehensä, merkitsee samaa kuin tahtoa hylätä teidät molemmat, jos ette tottele häntä, ja vielä päälle päätteeksi hylätä teidät nyt, kun on saattanut teidät tulemaan Pietariin. No, mitä luulet, voiko sanoa itsensä yhtä loukkaantuneeksi Lushiniin sellaisista, kuin jos esimerkiksi hän tuolla (hän osoitti Rasumihinia) tai Sosimov tahi joku muu meistä olisi jotenkin samalla tavalla kirjottanut?
— Ei, ei, vastasi Dunja vilkkaasti, — tiedän kyllä, että hän ilmaisee itsensä naivisti, mutta se ehkä riippuu siitä, että hänellä ei ole niinkään helppo kirjottaa…
— Se on kansliatyyliä ja kun siihen tottuu, ei ole helppo kirjottaa toisin, se on ehkä sen takia tullut enemmän tahdittomaksi kuin on ollut tarkoitus. Mutta kirjeessä on vielä eräs kohta, josta tahdon huomauttaa. Annoin leskelle eilen rahaa, tuolle raukalle, sairaalle, onnettomalle leskelle, en "tekosyyllä että ne olisivat käytettävät hautausta varten," vaan juuri hautaukseen, enkä antanut niitä tyttären käteen, tytön, joka on tunnettu huonosta elämästään, kuten hän kirjoittaa (ja jonka eilen näin ensimäisen kerran elämässäni), vaan lesken. Tästä kaikesta näkyy selvästi, että hän tahtoo vaan mustata minua teidän silmissänne ja saattaa meidät epäsopuisiksi; sen lisäksi osottaa tämä miehen arvoa, ja luulenpa ettei hän suinkaan varsin korkealle asetu. Sanon tämän vaan sentähden, että sinä ajattelisit sitä ja sentähden että sydämestäni tahdon sinulle hyvää…