— Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, sanoi Raskolnikov ja veti
Rasumihinin ikkunan luo.
— Saanko sanoa Katarina Ivanovnalle, että tulette? sanoi Sonja äkkiä aikoen poistua.
— Odota vähän, Sofia Semjonovna. Meillä ei ole mitään salaisuuksia ettekä te häiritse meitä. Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssanne. Hän kääntyi uudestaan Rasumihinin puoleen. — Tunnethan hänet … mikä hänen nimensä taas onkaan … Porfyrius Petrovitsh.
— Me olemme sukua keskenämme. Miksi kysyt sitä? lisäsi Rasumihin vilkkaasti ja uteliaasti.
— Hänellähän on tuo juttu, murhajuttu?
— Niin … sitten vielä… Rasumihin tirkisti hämmästyneenä häneen.
— Hän on kuulustellut heitä, jotka ovat pantanneet omaisuuttansa vanhukselle? Minulla on myös muutamia pikkuesineitä siellä, mutta ne ovat minulle kallisarvoisia. Sormus, jonka sisareni antoi erotessani ja hopeakello jonka olen perinyt isältäni. Mitä minun nyt pitää tehdä? En millään muotoa hävittäisi niitä. Olin peloissani, että äitini kysyisi kelloa. Siinä on kaikki, mitä meillä on isäni omaisuudesta. Mitä minun on tehtävä? Neuvo minua! Tiedän että meidän täytyy kääntyä poliisikonttorin puoleen. Mutta eikö olisi parempi kääntyä suoraan Porfyriuksen puoleen? Tahdon saada asian ratkaistua niin pian kuin mahdollista. Saatpas nähdä, että äiti kysyy kelloa päivällispöydässä.
— Älä lähde poliisikonttoriin, vaan Porfyriuksen luo! huudahti
Rasumihin syvästi liikutettuna. — Ah, miten se minua ilahduttaa!
Menkäämme heti hänen luokseen. Hän asuu tässä lähellä.
— Menkäämme.
— Hän tulee erittäin iloseksi saadessaan tutustua sinuun. Eilen viimeksi puhuin sinusta hänen kanssaan. Sinä siis tunsit tuon vanhan vaimon … sehän oli erittäin hauskaa, ah … Sofia Ivanovna…