— Sofia Semjonovna, oikaisi Raskolnikov. Sofia Semjonovna, hän on minun ystäväni, Rasumihin, sangen hyvä ihminen…
— Ehkä meidän pitäisi nyt mennä… alkoi Sonja uudestaan katsomatta
Rasamihiniin ja tullen yhä enemmän neuvottomaksi.
Menkäämme sitten, sanoi Raskolnikov, tulen luoksenne tänään Sofia
Semjonovna, sanokaa minulle, missä asutte?
Hän vältti tytön katsetta ja hänellä näytti olevan kiire. Sonja sanoi hänelle osotteensa ja punastui. He menivät yhdessä ulos.
— Etkö sulje ovea? lausui Rasumihin, kun he seisoivat rappusilla.
— En koskaan!… En kahteen vuoteen ole sulkenut sitä. Onnellisia ihmisiä, joilla ei ole mitään salattavaa! sanoi hän hymyillen Sonjalle.
He pysähtyivät portin luona.
— Teidän tienne menee oikealle, Sofia Semjonovna. Miten saatoitte löytää tänne? sanoi hän, mutta tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut aivan toista mielessä. Hän tahtoi vielä kerran katsoa tytön kirkkaita, rauhallisia silmiä, mutta hän ei tahtonut siinä oikein onnistua.
— Tehän sanoitte osotteenne Poletshkalle eilen.
— Poljalle, aivan niin, se on totta. Pikku Poletshkahan … on sisarenne?