Molemmat vaikenivat. Rasumihin oli tavattoman ilonen. Raskolnikov huomasi sen ja häntä inhotti. Se, mitä Rasumihin äskettäin oli kertonut Porfyriuksesta, saattoi hänet myös levottomaksi.
— Hänen edessään saa myöskin olla olevinaan sairas … ja niin luonnollisesti kuin mahdollista. Hänen sydämensä sykähteli ja hänen poskensa olivat kalpeat. Olisi luonnollisesti parasta, jos ei tarvitsisi ilmaista ensinkään itseään, itsepäisesti karttaa kaikki … ei, se olisi luonnollista… No, tuli mitä tahansa … saamme nähdä … aivan pian … ehkä teen tyhmästi mennessäni sinne? Eikö hyttynen itsestään lennä valoa kohti? Miten sydämeni lyö … se ei ensinkään kelpaa.
— Tuossa harmaassa talossa hän asuu, sanoi Rasumihin.
— Tärkeintä on, tietääkö Porfyrius, että eilen olin tuon vanhan noidan asunnossa … ja puhuin verestä. Siitä otan selvän heti, kun tulen sisään. Saatan sen ehkä huomata hänen naamastaan, muuten … saattaisin olla mennyttä kalua … otan selvän siitä.
— Tiedätkö, sanoi hän ja hymyili veitikkamaisesti, olen selvästi huomannut, että sinä sitten eilisen olet ollut erinomaisen liikutetussa mielentilassa.
— Minä? En ensinkään ole liikutettu, sanoi Rasumihin, mutta säpsähti kysymyksestä.
— Aivan varmaan, veikkoseni, sen huomaa helposti sinusta. Istuit tuolilla, missä sinulla koskaan ei ole tapana istua, kaukana syrjässä ja hypähdit äkkiä ylös ilman syytä, ikäänkuin sinulla olisi ollut suonenveto. Milloin olit surumielinen, milloin erinomaisen ilonen ja olit niin makea kuin puhtain sokeri. Sinä punastuit ja erittäinkin silloin, kun sait päivälliskutsun.
— Valehtelet!… Mitä sinä oikeastaan tarkotat?
— No, miksi vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin koulupoika? Nyt punastut taas!
— Sitten olet aika aasi!