— Aha, siis on tämä ajatus iskenyt myös heidän päähänsä, ajatteli Raskolnikov. Tämä ihminen tahtoisi ristiä itsensä minun tähteni ja kuitenkin hän on iloinen siitä, että kaikki oli tullut selväksi.
— Luuletko, että tapaamme hänet? sanoi hän ääneen.
— Luulen, että tapaamme, vakuutti Rasumihin. — Hän on kunnon mies veikkoseni, uskotko! Hän on hyvin epäluulonen, skeptikko, kyynikko, pitää toisten uskottelemisesta, se on nenästä vetämisestä. Mutta asiansa hän käsittää perinpohjin. Viime vuonna keksi hän murhamiehen vaikka ei jälkiäkään ollut näkyvissä. Hänellä on hyvä halu tutustua sinuun.
— Mistä sen päätät?
— Se ei ole sentähden … katsos, sittenkuin sairastuit, olen usein puhunut sinusta, ja kun sain tietää, että olosuhteesi eivät salli sinun jatkaa lakitieteellisiä opintoja, arveli hän, että se olisi suuri synti sinulle. Minä päätin siitä … niin, tietystikin kaikki, en ainoastaan … eilen on Sametov myös … voitko ajatella, Rodja, niin minä juovuspäissäni eilen riitelin kotiin mennessämme … olen nimittäin peloissani siitä, mitä sinä Jumala ties ajatteletkaan.
— Mitä sinä tarkoitat? He pitivät minua luultavasti vähämielisenä. Ehkä heillä oli oikein. Hän hymyili väkinäisesti.
— Niin … niin … lorua! Se on, ei… Oh, katsos, me tappelimme ollessamme hutikassa. Tyhmyyksiä kaikki.
— Miksi pyydät itseltäsi anteeksi? Kaikki on niin vastenmielistä, sanoi
Raskolnikov liian hienotunteisesti. Se oli osaksi teeskentelyä.
— Käsitän kyllä aivan hyvin. Vakuutan sinulle että, käsitän sen. On suuri häpeä sanoa jotakin sellaista…
— Noh, älä puhu siitä, onko se suuri häpeä!