— Mutta miten käy todellisten nerojen? jatkoi Rasumihin otsaansa rypistäen. — Eivätkö ne joudu mitään kärsimään, joille murhaaminen oli etuoikeus? Eikö heidän tarvitse maksaa mitään vuodattamastaan verestä?
— Tässä ei ole kysymystä myönnytyksestä eikä kiellosta. Jokaisen, joka tuntee sääliä uhriaan kohtaan, täytyy kärsiä. Todellisesti suurten ihmisten täytyy — minun ajatukseni mukaan — kantaa täällä maan päällä suurta kipua sydämessään, lisäsi hän mietiskelevästi.
Hän avasi silmänsä, katseli heitä kaikkia, hymyili ja tarttui lakkiinsa. Verrattuna siihen iloseen mielentilaan, missä hän oli sisääntullessaan, oli hän nyt liian levollinen. Hän tunsi sen itse. He nousivat kaikki.
— Suotteko minun tehdä vielä yksi kysymys? sanoi Porfyrius. —Kirjoittaessanne tutkielmaanne ei ehkä ollut mahdotonta, hih, hih, että te laskitte itsenne, joskin vähemmässä määrin, "ei-tavallisiin" ihmisiin, niihin, joilla on uusi sana sanottavana, minä tarkotan teidän laillanne? Eikö asianlaita ole sellainen?
— Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov ylenkatseellisella äänellä.
Rasumihin vavahti.
— Jos asianlaita on sellainen, olisiko teillä itsellä ollut rohkeutta mennä yli rajojen, se on, murhata tai ryövätä?
Hän näytti iskevän silmää Raskolnikoville vasemmalla silmällään ja nauravan hiljaa.
— Jos todella olisi mennyt yli rajojen, en sitä luonnollisestikaan sanoisi teille, vastasi Raskolnikov lujalla ja ylpeällä äänellä.
— Ei, sitä en minäkään tarkota.
— Suokaa minun vain tehdä se huomautus, etten pidä itseäni Napoleonina enkä Muhamettina sekä etten siis kykene antamaan teille tyydyttävää selitystä siitä, miten menettelisin moisessa tapauksessa.